Kiireisiä aikoja, unettomia öitä

Woomal-hankkeen alkuaikojen rauhallinen työtahti on syksyn kuluessa vaihtunut kiireiseksi ja blogini on sen seurauksena ruvennut viettämään jatkuvaa hiljaiseloa. Ympäristökasvatustilaisuuksien järjestämisen, raporttien kirjoittamisen, pienten käännöstöiden ja erilaisten suunnittelu- ja yhteydenpitotehtävien lisäksi yksi tärkeimmistä tehtävistäni viime aikoina oli avustaminen Suomen Partiolaisia varten tekeillä olevan Woomal-DVD:n kuvauksissa täällä Mborossa ja pääkaupunki Dakarissa. Käytännön asioiden järjestämisen lisäksi toimin kuvausryhmän tulkkina reissun ajan, mikä oli toisaalta antoisaa ja mielenkiintoista, toisaalta taas aika rankkaa päivien venyessä pitkiksi. Pienen koordinaatiotiimin jäsenenä olen muutenkin tuntenut usein tarpeelliseksi paiskia töitä myös myöhään iltaan ja välillä viikonloppuisinkin.

Kuinka yllättävää, että tämä on vaatinut veronsa: stressitaso alkoi kummasti nousta, enää ei jäänyt aikaa rennolle jutustelulle työpäivien lomassa ja muutamaan viikkoon en ole nukkunut hyvin kuin parina yönä, vaikka olisinkin mennyt sänkyyn hyvissä ajoin. Nyt olen sitten yrittänyt pitää huolta riittävästä vapaa-ajasta, mutta tahdin hiljentäminen ei tapahdu hetkessä, vaan sekin vaatii näköjään totuttelua. Kohennusta alkaa kaivata myös mielialani, koska jatkuva valvominen alkaa pikkuhiljaa syödä miestä (tai naista). Yksin en myöskään voi saada projektin suhteen ihmeitä aikaan, voin vain tehdä oman osani. Lisäksi olennainen osa tätä Kepa ry:n vaihto-ohjelmaa on työnteon ohella olla osallisena toisen kulttuurin arjessa: minulla on siis myös oikeus yhteiseen hengailuun työkavereideni kanssa sen sijaan että eristäytyisin täysin oman tietokoneeni maailmaan. Kenellekään ei ole eduksi jos vietän loppuaikani täällä stressin kourissa – mikä on sinänsä ironista, koska useinhan ihmiset tulevat Afrikan maihin etsimään rentoa elämänmenoa...

Täytyy kyllä myöntää, että osasyynä tähän hermoiluun on lähestyvä Suomeen paluuni. Oleskeluajan pidennystä on haettu vielä viimeisen kerran 16.12. asti eli jouluksi olisi tarkoitus tulla kotiin: se tuntui parhaalta ajankohdalta, vaikka en vieläkään ole ihan varma paluuhalukkuudestani. Paluuta on vaikea edes hahmottaa, koska tuntuu että olen asunut ja elänyt täällä jo ikuisuuden. Kaikenlaisia kommelluksia on tullut koettua, mutta niin myös hyviä aikoja. Muistelen haikeudella viime kevään aamuja, jolloin lähdimme aina kämppäkaverini Zalen kanssa samaa matkaa töihin, usein kävellen, ja samalla juttelimme kaikesta mahdollisesta. Silloin olimme parhaita kavereita, mutta nyt välimme ovat harmi kyllä jostain syystä hieman etääntyneet. Paluumatkat töistä kotiin kävelin vuorostani usein Zalen tyttöystävän, belgialaisen vapaaehtoistyöntekijä Christinen kanssa, jonka ystävyys oli minulle erityisen merkityksellistä reissuni alkuvaiheessa ja on jatkunut näihin päiviin asti. Pari kuukautta sitten syyskuussa Chris palasi kotimaahansa Belgiaan, tullakseen takaisin taas tammi-helmikuussa, jolloin en kuitenkaan itse enää ole maisemissa.

Olen siis reissuni aikana saanut tutustua moniin ihaniin ja mielenkiintoisiin ihmisiin: rentoon baifal-uskonlahkoon kuuluvaan Babacariin, jonka hyväntuuliselle jutustelulle ei meinannut iltamyöhällä tulla loppua, CIFOPin vartijaan Moussa Poliin joka puhuu ranskaa monta kertaa huonommin kuin minä ja nauraa päälle katketakseen, kämppäkavereihini Chef Ndouriin, Pape Niangiin ja Papelayehin, leppoisaan mutta ovelalla tavalla hauskaan Ousmane ”Jazz” Diaziin, työpaikkani keittiön Fatou Diaan ja Mbayangiin, Woomal-kollegaani Issa Sowhun, Diengin sisaruksiin Mamiin ja Ndeye Pendaan, poikaystävääni Ouziniin ja hänen ihanaan perheeseensä, Woomal-leirin porukasta erityisesti Fatimiin ja hassuun Abdou ”lavre-givre” Falliin, joka myös paljastui ”näkymättömäksi ystäväkseni” samannimisessä leikissä sekä Inond'action leirin Niangaan ja Naffiin. Syksyn aikana kuvioihin on ilmaantunut myös kolme uutta vapaaehtoistyöntekijää: luxembourgilainen Isabelle ja ranskalainen Nabila Mboroon, suomalainen Niina Dakariin - eivät kylläkään samaan projektiin.

Parhaita muistojani täällä ovatkin olleet yhdessäolo ja arjen pienet hyvät hetket: pitkät keskustelut yömyöhälle teetä juoden, nukahtaminen yhdessä leffan ääreen, maantiellä kiitäminen täpötäydessä pimeässä bussissa Etelä-Senegalin Koldaan, mopokyyti Niakharin kylästä Bambeyhin luonnon ollessa sadekauden jäljiltä vihreimmillään, Saint-Louis'in ihanan värikäs vaikkakin kolonialistinen arkkitehtuuri, yhteiset kokkaushetket asuntolan käytävässä, jättimäisten simpukan kuorten kerääminen rannalta Warangin pikkukylässä, kelluminen Atlantin valtameressä ilman huolen häivää, paaston ja synttärikakkujen jakaminen sekä aamuiset kahvihetket. Työn puolesta mieleenpainuvimpia hetkiä ovat olleet suurissa ympäristövalistustapahtumissa yleisön edessä mikrofoniin puhuminen ranskaksi ja vielä niin, että olen saanut sanottavani sanottua, mihin en olisi ikinä uskonut pystyväni ja pystyin kuitenkin.

Monenlaisia aikoja on siis tullut koettua: hiljaisia ja kiireisiä, synkeitä ja valoisia. Täällä on eletty isojen hämähäkkien aika, muhkeiden koppakuoriaisten aika, tuntemattomien sadekauden ötököiden aika, sammakoiden aika ja viimeisimpänä heinäsirkkojen ja rukoilijasirkkojen aika. Mandariinien aika, mangojen aika, vesimelonien aika ja maapähkinöiden aika. Nyt ilmojen viiletessä ötökät ovat lähes kaikonneet ja Mboron torilta on vaikea löytää hedelmiä. Jäikö jäljelle siis vain unettomuus ja stressi epävarmasta tulevaisuudesta? Toivottavasti ei sentään – seuraavat hyvät ajat voivat olla jo ihan kulman takana. Mandariinit tekevät taas tuloaan ja ympyrä sulkeutuu... Tähtitaivaskin tuntuu loistavan kirpeän kylminä öinä lohduttavaa valoaan kirkkaampana kuin koskaan. Kulkurin iltatähti.

Dakar veden vallassa

Sadekausi on Senegalissa edelleen enemmän tai vähemmän vauhdissa. Vesi kerääntyy maassa valtaviksi lammikoiksi, jotka paikoittain haihtuvat nopeastikin auringon kuumuudessa ja imeytyvät sopivanlaatuiseen maaperään. Näin ei kuitenkaan käy kaikkialla: mm. pääkaupunki Dakarissa kärsitään edelleen viimevuotisten sateiden aiheuttamista vahingoista, minkä päälle tulevat tämän vuoden sateet. Dakarin vesiongelmat aiheutuvat lähinnä puutteellisesti viemäröinnistä ja siitä, että ihmiset ovat kaatopaikkojen väheisyyden vuoksi haudanneet roskia maahan, jolloin maaperä ei enää ime vettä entiseen malliin. Tämän seurauksena myös rakennusten sisälle on tulvinut vettä, jota voi olla lattialla 30 cm tai enemmänkin, jo edellisestä sadekaudesta lähtien. Talojen asukkaat eivät kuitenkaan välttämättä ole löytäneet toista väliaikaista asuinpaikkaa tai eivät ole halunneet hylätä kotiaan, joten asunnoissa on vedestä huolimatta jatkettu asumista. Tämä on luonnollisesti melko epämukavaa ja myös terveydelle haitallista, mm. siksi että vesi houkuttaa paikalle malariasääsket eivätkä vessat toimi asianmukaisesti. Kyseessä on lähinnä tiettyjen Dakarin kortteleiden ongelma, tosin samaa ilmiötä esiintyy myös Saint-Louis'ssä, Mbourissa, Kaolackissa ja Thiesissä. Mborossa ongelmilta on vältytty, koska maaperä imee vettä kohtalaisen hyvin.

Dakarin tilannetta ovat koettaneet korjata mm. Senegalin partiolaiset, jotka siirsivät noin 400 lasta ja nuorta Dakarista tänne Mboron CIFOPiin leirille ja yrittivät samaan aikaan saada kodeissa lainehtivaa vettä aisoihin. Helppoa se ei ollut, koska vaikka veden saisikin pumpattua kokonaan ulos, sille on hankala löytää sijoituspaikkaa. Käytännössä vettä pumpattiin ulos asunnoista palomiesten avustuksella 65 partiolaisen voimin ja ohjattiin pois asuinpaikkojen läheisyydestä tiehen kaivettuja ojia pitkin. Mboron leirillä partiolaiset järjestivät kodeistaan eroon joutuneille 3-15-vuotiaille lapsille ja nuorille kaikenlaista ohjelmaa, kuten taidetyöpajoja, itämaisia taistelulajeja ja reportaasien tekemistä sekä huolehtivat heidän vaate- ja ruokahuollostaan. Mboron leiri kesti yhteensä kolme viikkoa, Dakarin kotien auttamiseksi suunnattu työleiri kutistui resurssien puutteessa vain viikkoon.

Leirin viimeistä päivää vietettiin toissapäivänä ja kaikki leiriläiset ovat nyt palanneet koteihinsa – CIFOP on taas tyhjentynyt. Kyyneliä nähtiin sekä leirin alussa että lopussa: alussa lähinnä koti-ikävän takia ja siksi, että osa lapsista ei ikinä ollut yöpynyt luonnon keskellä, lopussa taas uusista ystävistä ja leirin tunnelmasta luopuminen oli joillekin liikaa. Suuri osa lapsista jaksoi kuitenkin olla iloisia yhdessä vietetystä ajasta ja toisaalta tulevasta kotiväkensä jälleennäkemisestä. Myös osa leirin vastuuhenkilöistä lopetti leirin haikeissa tunnelmissa, osa oli lähinnä helpottuneita päästessään vihdoin hengähtämään kaiken touhuamisen jälkeen. Surullista lasten kotiinpaluussa on se, että kaikkien koteja ei ole pystytty pelastamaan veden vallasta. Partiolaisten lisäksi myös Punainen Risti on ilmaissut kiinnostuksensa auttaa Dakarin vesiongelmassa. Koska ongelmalla on tapana toistua vuosittain, ainoa kestävä ratkaisu olisi Dakarin viemäröintijärjestelmän kehittäminen toimivaksi. Kunnan ja valtion kapasiteetti ja motivaatio ongelman ratkaisemiseksi tuntuu kuitenkin olevan melko rajallista.

Toim. huom. 2.10.: Sain itse asiassa eilen kuulla, että sadekausi alkaa ainakin täällä Mboron ja Dakarin alueella jo lähestyä loppuaan, mikä tarkoittaa sitä, että sateet lähtevät, kuumuus jää ;) Ja kuumuushan siis pahenee, kun ei ole enää viilentäviä sateita. Toivon mukaan myös lämpötila siitä pikkuhiljaa tippuu...

Ramadan

Senegalissa kuten muuallakin islamilaisessa maailmassa eletään nyt ramadanin aikaa, joka alkoi tänä vuonna 22.8. ja päättyy 21.9. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että auringonnoususta auringonlaskuun asti paastotaan eli ei syödä, tupakoida tai juoda edes vettä. Valoisaan aikaan ei myöskään harrasteta seksiä, yöaikaankin se on sallittua vain naimisissa oleville pareille – kuten kyllä periaatteessa muulloinkin. Lisäksi päivittäiset viisi rukouskertaa ovat tavallista tärkeämmässä asemassa. Ramadanin henkeen kuuluu myös olla erityisen ystävällinen ja anteeksiantavainen muita kohtaan: kuukausi päättyykin korité-juhlaan (Aïd el-Fitr), jolloin sen lisäksi että syödään hyvin, pyydetään myös anteeksi kaikilta ystäviltä ja sukulaisilta mahdollisia vuoden aikana tehtyjä töppäilyjä.

Senegalissa ramadan tuntuu muuttavan melko radikaalisti useimpien muslimien ja jossain määrin myös ei-muslimien elämää – jälkimmäisten elämää mm. siksi, että lounasta ei kovin helpolla ole tarjolla, paitsi jos itse kokkaa. Yleisesti ottaen täällä suhtaudutaan mielestäni uskontoon melko vapaamielisesti eikä tiukkoja sääntöjä ole. Periaatteessa islamin mukaan pitäisi esim. rukoilla viisi kertaa päivässä, mutta monet työkavereistani ja kavereistani eivät vaikuta rukoilevan kuin aamulla ja illalla, enkä siis kovin paljon edes näe rukoilevia ihmisiä. Ramadanin aikaan tämä kuitenkin muuttuu ja koraanin ohjeita noudatetaan tavallista huolellisemmin. Kysymys on ilmeisesti myös siitä, että kun hoitaa ramadanin hyvin, muun ajan vuodesta voi sitten ottaa vähän löysemmin eikä tarvitse olla turhan tarkka. Ramadan on siis tavallaan hyvityskuukausi.

Ramadanin noudattamisessa on myös yksilöllisiä eroja: ihmiset tulkitsevat eri tavalla esim. sitä, minkälainen toiminta on sallittua yöaikaan. Päiväsaikaan vallitseekin sitten melko tiukka linja. On tietysti myös muslimeja, jotka mm. kieltäytyvät paastoamasta, koska se on liian rankkaa, mutta yleensä näin tehdään vain lääkärinmääräyksestä, kuukautisten aikana tai muusta painavammasta syystä. Syömisen suhteen ei pahemmin lipsuta, mutta jos vedenjuontiin tulee pakottava tarve, niin lasillisen voi päivälläkin ottaa.

Normaalisti paastoaminen Senegalissa tarkoittaa, että aamulla viiden aikaan sopii syödä, mutta sen jälkeen seuraavan kerran vasta 19.30. En tiedä miten Suomessa toimitaan esim. jos ramadan sattuu kesäaikaan, jolloin aurinko on taivaalla myöhään yöhön tai talvella, kun valoisa aika on erittäin lyhyt: saako kesällä syödä juuri ollenkaan ja talvella taas aika reippaasti? Paastoamisen opettelu aloitetaan ainakin täällä usein jo pikkulapsi-iässä, jolloin pienet välipalat päivän mittaan ovat kuitenkin sallittuja. Myöhemmin siirrytään pikkuhiljaa oikeaoppiseen paastoamiseen.

Itselleni paastoamisen kestäminen tuntuu melko vaikealta käsittää, koska yleensä en ole muutamaa tuntia enempää ottamatta vesihuikkaa tai syömättä purkkaa tms. Toiset täällä sanovat, ettei paastoaminen ole hankalaa, mutta monien mielestä kyllä on – silti siitä selviydytään. Keinoja nälän- ja janontunteen hälventämiseksi ovat mm. pienten tai suurtenkin askareiden teko, joka vie ajatukset muualle, TV:n katsominen, (hengellisen) musiikin kuuntelu tai rukoilu, myöhään nukkuminen ja lepäily tilaisuuden tullen. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan pysty lepäämään, vaan joidenkin on painettava rankkaa fyysistäkin työtä koko pitkän päivän eikä työpäiviä yleensä lyhennetä.

Oma melko säälittävä versioni ramadanista on syödä aamulla ennen töihin lähtöä noin 8.30 ja seuraavan kerran klo 14-16 aikaan. Pystyn siis olemaan syömättä maksimissaan noin 7h – siinäkin ajassa mieliala usein tippuu melko radikaalisti ja lopulta tekee vain mieli nukkua... En myöskään pysty olemaan juomatta vettä tai syömättä purkkaa edes tuota aikaa. Kevyen lounaan jälkeen pystyn taas jatkamaan omaa ”paastoani” iltaan asti. Vaikka jotkut vapaaehtoistyönkijät täällä ovat noudattaneet paastoa solidaarisuussyistä uskonnosta riippumatta, itse en siis siihen ole ryhtynyt. Solidaarisuutta osoitan lähinnä välttämällä syömistä ja juomista julkisilla paikoilla valoisaan aikaan. Iltaisin klo 19.30 osallistun kyllä mielihyvin ndogou'un, syömättömyyden loppumisen viettoon, vaikken paastonnut olekaan... ;)

Leiri, kiitokset ja jatkoaika

Tarkoitukseni oli julkaista tämä juttu jo heti Woomal-leirin päätyttyä, mutta johtuen sähkö- ja nettikatkoksista, erinäisistä tunnemyllerryksistä, kipeänä olemisesta ja matkajärjestelyistä en saanut juttua nettiin kuin vasta nyt. Joka tapauksessa leiri on nyt ohi ja sekä suomalaiset että senegalilaiset ovat palanneet arkisiin askareisiinsa melko haikeissa tunnelmissa. Loppujen lopuksi olin mukana leirillä koko ajan enkä lähtenytkään työmatkoille, joista oli ollut puhetta, koska katsottiin että integraation helpottamiseksi olisi hyvä jos olisin paikalla koko ajan. Leiri sujui yleisesti ottaen hyvin ja vaikutti siltä, että useimmat olivat tyytyväisiä.

Leiri alkoi siis perjantaina 24.7. ja ensimmäiset neljä päivää vietimme Dakarin viereisessä kaupungissa Rufisquessa tukikohtanamme La maison des Éclaireurs eli ”Partiolaisten koti”. Alkuasettumisen ja seremonioiden jälkeen teimme vierailukäyntejä mm. Afrikan kulttuurihistorian museoon, eräälle Dakarin idyllisimmistä rannoista Ans Bernardiin, Lac Roseen eli vaaleanpunaiselle ”suolajärvelle” ja kilpikonnapuistoon. Tiistaina matka jatkui Mboroon, jossa vietimme noin viisi päivää. Siellä alkoi leirin työosuus: istutimme puuntaimia ja rakensimme CIFOPiin majataloa viiden aamupäivän verran. Iltapäivisin opettelimme mm. soittamaan djembe-rumpuja, kävimme rannalla ja järjestimme jalkapallomatsin. Iltaisin soitettiin djembe-rumpuja ja laulettiin, kuten lähes jatkuvasti myös busseissa matkojen aikana ;) Diourbeliin lähdimme sunnuntaina 2.8. ja vietimme siellä kaksi päivää, joiden aikana järjestimme ympäristöaiheisen kulkueen ja maahanmuuttoaiheisen rastikilpailun. Myös Fimelassa vietimme noin kaksi päivää: istutimme mangrove-puita ja kävimme ajelemassa pirogue-veneillä. Bandian eläinsafarin jälkeen torstaina palasimme Rufisqueen ja vierailimme mm. Dakarin l'Île de Goréen saarella, joka oli aikoinaan yksi orjakaupan keskuksista. Nykyään tämä kaunis saari on melkoinen turistirysä, mutta siellä oleva museo muistuttaa saaren traagisesta historiasta. Leirin viimeisenä päivänä lauantaina 8.8. pidettiin leirin lopetusseremonia, käytiin Dakarin keskustassa ja valmistauduttiin kotiin lähtöä varten.

Itselleni leiri kokonaisuudessaan oli erittäin mielenkiintoinen ja unohtumaton kokemus muun muassa siksi, että asuttuani sekä Suomessa että Sénégalissa sain nyt tilaisuuden elää ikään kuin niiden välimaastossa sijaitsevassa miniyhteiskunnassa. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka alussa tunsin kuuluvani enemmän senegalilaiseen porukkaan, mutta leirin edetessä juttelin yhä enemmän suomalaisten kanssa ja tunsin jotenkin muuttuvani taas ”suomalaisemmaksi”. Mielelläni olisin pysynyt koko leirin ajan jossain välitilassa ja ehkä siinä jollain tavalla onnistuinkin, koska vielä loppuajasta jotkut senegalilaiset leiriläiset tulivat sanomaan, että kokivat minut suomalaisista läheisimmäksi ja sain kuulla olevani nyt senegalilainen enkä kuulemma saisi lähteä takaisin Suomeen. Kuitenkin leirin jälkeen jäi jotenkin tunne, että olisin ehkä voinut tehdä vielä enemmän ihmisten integraation ja kielivaikeuksien helpottamiseksi. Loppuajasta aloin myös olla sen verran stressaantunut lähestyvästä Suomeen paluustani, että en pystynyt olemaan ihan täysillä mukana. Joitain pieniä hyviä asioita sain kuitenkin aikaan: pienimuotoista wolofin opetusta, tulkkausapuna toimimista ja Mborossa kangas- ja kenkäostoksilla opastamista. Ja toisaalta kyllä ihmiset ihan itsekin osaavat integroitua, kukin tavallaan.

Leirin päätösseremoniassa tunnelma oli haikea ja kun minua yhtäkkiä pyydettiin puhumaan jotain leiriläisten edessä, en saanut sanottua mitään järkevää, koska tilanne tuli niin yllättäen. Lisäksi olin nukkunut edellisenä yönä vain 3 tuntia enkä muutenkaan ole mikään hyvä yleisön edessä puhuja. Olisin kuitenkin halunnut kiittää kaikkia leirille osallistuneita ja kertoa, miten tärkeä kokemus leiri oli minulle. Erityisesti olisin halunnut huomioida Fatimin ja Ouzinin työpanoksen. Nämä ihmiset koin leirillä kaikkein läheisimmiksi ja lisäksi ihailen heidän kykyään selviytyä vastoinkäymisistä, josta voisin itsekin ottaa mallia.

Ja mitä tulee jatkoaikaan Sénégalissa: se on nyt myönnetty :) Ellei mitään ihmeellistä tapahdu, vietän täällä siis vielä seuraavat 2,5 kuukautta. Suomeen paluu ei vain vielä tuntunut hyvältä ajatukselta, joten onneksi tällainen jatkomahdollisuus tarjoutui. Jatkopäätökseni jälkeen olen ehtinyt jo välillä muuttaa mieltänikin erinäisten vastoinkäymisten takia, mutta en nyt kuitenkaan vielä heitä hanskoja tiskiin. Muiden suomalaisten leiriläisten lähdettyä edessä on tavallaan taas uusi sopeutumisjakso, mutta homma katsotaan loppuun asti ja Suomeen ehtii myöhemminkin. Matti Johannes Koivun sanoin: ”Kiitokset kaikille, me muutamme toiselle maanosalle...” :).

P.S. Leiristä julkaistiin 5 sivun mittainen, toimittaja Niina Pitkäsen kirjoittama artikkeli Satakunnan Kansassa muutama viikko sitten sunnuntaina, olisikohan ollut 9.8. tai 16.8.

Woomal-hankkeesta, -leiristä ja maailmanparannuksen olemuksesta

Niinhän siinä sitten kävi, että kun lähtö alkaa lähetä, niin vielä tekisi mieli jäädä... Suomeen paluuseeni on nyt alle kuukausi aikaa ja hommia täällä kyllä riittäisi. Viime viikon lopussa järjestettiin kolmen päivän koulutusjakso Woomal-hankkeeseen palkatulle henkilökunnalle itse hankkeeseen ja yleisesti ympäristönsuojeluun liittyen. Paikalla oli henkilökuntaa kaikista hankkeeseen osallistuvista partiolaisten toimintakeskuksista eli Mborosta, Fimelasta, Koldasta, Niakharista ja Diourbelista. Koulutuksessa käytiin läpi hankkeen toimintasuunnitelma kuukausittain jokaisen keskuksen kohdalla, yleisiä ympäristönsuojeluasioita, mikroluottokassan hoitoon liittyviä seikkoja ja hankkeen käytännön toimintaa. Hanke siis vihdoin käynnistyy ja aktiviteetit aloitetaan, harmi vaan että itseni pitäisi alkaa palata Suomeen, juuri kun päästiin asiaan... Kehitysyhteistyöhankkeiden hidas käynnistyminen ei kuitenkaan ole mitenkään epätavallista, vaan se on yleensä hankkeen haastavin vaihe ja siksi myöskään ensimmäisen vapaaehtoisen rooli ei ole siitä helpoimmasta päästä.

Tässä vaiheessa tulee väistämättä mieleen pohtia, onko maailma blogini otsikon mukaan yhtään parantunut täällä oloaikani. Woomal-hankkeella on kieltämättä mahdollisuuksia parantaa maailmaa ympäristön ja ihmisten työllistymisen osalta ja tämän toteuttamiseksi on jo tehty paljon työtä; nyt on edessä käytännön toimintavaihe, jolloin tuloksia voidaan todella saada näkyville. Sekä projektin osalta että omassa elämässäni täällä fiilikseni ovat vaihdelleet reissuni aikana iloisesta toiveikkuudesta synkkiin harmaisiin hetkiin, jolloin tuntuu että mikään ei etene. Tasapainoilu optimismin ja pessimismin välillä on haastavaa enkä vielä ole löytänyt salaisuutta siihen, miten vaakakupin saisi kallistumaan pysyvästi positiivisemman puolelle. Tätäkin kehitysyhteistyötä on siis vielä tehtävänä itseni kanssa... ;) Muuten sanoisin maailmanparannuksesta hieman kliseisesti, että se alkaa usein pienistä asioista, kuten omasta lähipiiristä, josta vaikutus voi sitten yhteistyön voimalla levitä laajemmalle. Sekä yhteistyötä että yksilöllistä panostusta siis tarvitaan. Asiaan uskominen ja tunnetasolla mukanaolo on melko olennaista, jotta kehitystä voisi tapahtua.

Tänään on siitä mielenkiintoinen päivä täällä, että Woomal-leirin valmistelu eli ”pre-camp” alkaa Mborossa kämppäni lähellä CIFOPin koulutuskeskuksen vieressä. Muidenkin maiden partioleirejä on siellä kesän mittaan pidetty ja perjantaina on siis suomalaisten vuoro. Ryhmä saapuu silloin Dakariin ja sieltä ensi tiistaina Mboroon. Vierailuja tehdään myös Diourbelin ja Fimelan kaupungeissa ja leiri päättyy Dakariin. Tämän hetkisten laskelmien mukaan leirille osallistuu 31 suomalaista ja 35 senegalilaista partiolaista. Itse en harmi kyllä taida pystyä olemaan mukana koko aikaa, koska projektiin liittyviä töitä ei voi pistää tauolle ja näin ollen matkustan ensi viikon alussa hoitamaan projektin käytännön järjestelyitä Diourbeliin ja Niakhariin sekä viikon lopussa mahdollisesti uudestaan jopa kauas Etelä-Sénégalin Koldaan. Toimintaa on siis tiedossa loppuajalleni täällä melko reippaanlaisesti, mikä on hyvä, kunhan vaan ehtii välillä levähtääkin... Nettiyhteyksistä ei reissujen aikana ole takuita, mutta palaan blogini ääreen taas tilaisuuden tullen :)

Tilannekatsaus

Kesän edetessä ilmat täällä ovat alkaneet käydä aika hiostaviksi ja Mborossakin pyöritään nykyään lähes päivittäin 30 asteen kieppeillä. Sateita ei Mborossa vielä ole ollut kunnolla kuin yhden kerran, vaikka nyt aletaan jo virallisesti olla sadekaudessa. Usein sanotaan, että kuumalla ilmalla ruokahalukin vähenee, mutta itse olen sen sijaan huomannut saavani äkillisiä makeanhimokohtauksia, vaikka voi olla että oikeasti olisin vaan kylmän veden tarpeessa. Vastoin ennakko-odotuksiani en siis todellakaan ole laihtunut täällä, vaan pikemminkin lihonut... Suurin syy tähän on varmasti liikunnan puute: pitkien työpäivien jälkeen ei yleensä enää riitä paljonkaan energiaa liikunnan harrastamiseen ja kuumalla ilmalla ei meinaisi jaksaa enää kävellä edes työmatkoja. Yleisesti ottaen täällä myös mieluummin liikutaan autolla kuin jalkaisin, joten kyydin tarjoajiakin riittää. Myös ruokavalioni on täällä on aika erilainen kuin Suomessa: vihanneksia tulee syötyä vähemmän ja täysin valkoista leipää taas enemmän. Niin ja tosiaan myös radikaalisti lisääntyneellä sokerinkulutuksella voi olla osansa asiaan ;) Senegalilaiseen maustekahviin ja teehen laitetaan perinteisesti paljon sokeria, virvoitusjuomista on harvoin tarjolla light-versiota ja siihen päälle sitten vielä keksit tai muut makeapalat... Terveellisempänä lisänä ruokavaliooni ovat ilmestyneet mangot, joiden sesonkiaika on juuri meneillään.

Reissustani täällä ei enää ole kovinkaan paljon jäljellä, enää reilut 5 viikkoa. Aika on puolivälin jälkeen alkanut kulua todella nopeasti ja nyt alkaa tuntua, että mielellään ottaisi vähän jatkoaikaa, kun hanke alkaa vihdoinkin kunnolla käynnistyä ja vielä olisi paljon asioita, joita haluaisi täällä tehdä – vaikka toisaalta paljon on jo tullut nähtyä ja koettuakin :) Sopeutuminen paikalliseen elämäntyyliin on ollut vaiherikasta: välillä tuntuu, että on kuin kotonaan, välillä taas että on vieläkin ihan pihalla. Työpaikalla ja tuttujen kavereiden kanssa on luonnollisesti kotoisampi olo, samoin pääkaupunki Dakarissa, koska koen itseni kuitenkin melko kaupunki-ihmiseksi lähes koko ikäni Helsingissä asuneena. Siksi esim. Mboron markkinoilla käynti ja ostosten teko siellä saattaa edelleen olla hieman outo kokemus, kun on tottunut että kaiken tarvitsemansa löytää yhdestä kaupasta ja ostokset saa itse poimia hyllyiltä. Sopeutumisen tunne riippuu tilanteen ja seuran lisäksi ehdottomasti myös yleisestä mielialasta.

Alle kolmen viikon päästä saankin sitten pitkästä aikaa puhua suomea oikein kunnolla, kun ryhmä suomalaisia partiolaisia saapuu Senegaliin Woomal-leiriä varten. Sen jälkeen kaksi viikkoa kuluu leirin merkeissä ja sitten onkin enää 10 päivää aikaa jäljellä täällä ennen suunniteltua kotiinpaluupäivääni, ellen nyt sitten jää tänne vielä hetkeksi lomailemaan töiden loputtua... Lähtöni jälkeen hanke jatkuu ja on toivottavasti siinä vaiheessa jo erittäin elinvoimainen. Itse toivon tänä loppuaikani täällä pystyväni olemaan mahdollisimman paljon hyödyksi hankkeelle ja pääseväni osallistumaan ympäristökasvatustilaisuuksiin ja ympäristön hyväksi tehtäviin aktiviteetteihin. Toivon myös ystävystyväni vielä paremmin työkavereideni kanssa, mihin kyllä riittää tilaisuuksia, jos vaan haluaa. Olen myös silloin tällöin alkanut osallistua työpaikkani ravintolan ruoanlaittoon ja ehkä siis opin vielä ennen lähtöäni kokkaamaan senegalilaisittain. Matkusteltua on jo tullut aika paljon eli siihen ei enää taida olla tarvetta: sekä Etelä- että Pohjois-Sénégalissa on tullut käytyä. Jotain konkreettista, kuten paikallisia taide-esineitä, haluaisin myös viedä mukanani Suomeen valokuvien ja muistojen lisäksi. Vaikka voihan olla, ettei tämä jää viimeiseksi Sénégalin reissukseni, saa nähdä miten elämä kuljettaa... :)

Senegalilaisesta pukeutumiskulttuurista ja hääkäytännöistä

Aikaisemmissa kirjoituksissani olenkin jo maininnut paikallisesta pukeutumiskulttuurista sen verran, että länsimainen ja perinteinen senegalilainen tyyli elävät täällä rinnakkain. Farkkuja, t-paitoja ja toppeja käyttävät etenkin nuoret ja kaikissa ikäluokissa miehet tuntuvat pukeutuvan länsimaalaisemmin kuin naiset. Eroja pukeutumisessa löytyy myös maaseudun ja kaupungin väliltä. Naisten hameet ovat malliltaan yleensä melko samantyylisiä ja perinteisesti nilkkaan asti ulottuvia. Yläosia eli boubouja sen sijaan on hyvin erityylisiä ja -nimisiä: tiukahko, lähes hihaton ja avara taille basse, hieman löysempi mutta muuten samanlainen marinier, löysähkö ja lyhythihainen tunika sekä pitkä- ja leveähihainen anangoo. Iäkkäämmät naiset suosivat isoja, lähes telttamaisia grand boubouja.

Miesten housuja on kahdenlaisia: yksinkertaisia suoria housuja ja löysiä pussimaisia housuja, joista jälkimmäiset ovat kuitenkin käymässä harvinaisiksi. Myös miesten vaatteiden perinteisiä yläosia kutsutaan boubouiksi: sabador on pitkä, lähes nilkkoihin asti ulottuva pitkähihainen boubou, demie-saison taas takapuolen alle ulottuva boubou, jossa voi olla puolipitkät tai pitkät hihat. 3-pieces koostuu nimensä mukaisesti kolmesta osasta: housujen lisäksi kahdesta päällekkäisestä boubousta, pienemmästä ja suuremmasta, jotka ovat yleensä aina pitkähihaisia.

Naisilla perinteiset arkivaatteetkin ovat yleensä melko värikkäitä ja kuviollisia, juhla-asut jopa älyttömyyksiin asti menevän kimaltavia ja paljetein koristeltuja. Raja arki- ja juhla-asujen välillä ei kuitenkaan ole kovin selkeä, vaan juhlavia vaatteita saatetaan käyttää arkenakin. Miehet suosivat yleensä hillitympää ja usein yksiväristä tyyliä. Kangas vaatteita varten käydään ostamassa erikseen ja asut teetetään yksilöllisesti räätälillä. Lopputulos ei välttämättä tule kovin kalliiksi, mutta kuitenkin kalliimmaksi kuin Aasian maissa tehtyjen halpojen länsimaalaiskauppaketjujen vaatteet. Hyvin pukeutuminen on Sénégalissa kunnia-asia ja myös kunnioituksen osoitus muita ihmisiä kohtaan. Kotona suositaan kuitenkin usein käytännöllisyyden ja mukavuuden nimissä t-paitoja, kietaisuhameita, college-housuja ja shortseja.

Toissapäivänä selvisi myös, että yökerhoissa ei kukaan käytä perinteisiä senegalilaisia vaatteita, vaikka ne olisivat kuinka hyvännäköisiä ja näyttäviä, ehkä siksi että niiden ei katsota sopivan moderniin ympäristöön ja tilanteeseen. Olimme siis lauantaina alkuillasta eräässä häätilaisuudessa ja olin pukeutunut sinne senegalilaisittain taille basseen. Tarkoituksena oli häiden jälkeen käydä kämpillä syömässä ja lepäämässä ja lähteä sitten katsastamaan yöelämää Thiesissä, joka on Dakarin jälkeen toiseksi suurin kaupunki Sénégalissa. Ennen lähtöä minulta kysyttiin, aionko lähteä samoissa vaatteissa ja niin olin ajatellut, mutta onneksi vaihdoin kuitenkin taille basseni farkkuihin ja toppiin ennen lähtöä – muuten olisin varmaan ollut yökerhon ainoa senegalilaisittain pukeutunut...

Hääseremonia sinänsä oli mielenkiintoinen, koska sulhanen ei ollut paikalla vaan parin nykyisessä kotimaassa Tanskassa ;) Tämä oli hieman yllättävää, koska kuvittelin luonnollisesti että morsiamen rinnalla oleva mies on hänen sulhasensa, mutta mies olikin ns. sijainen, sulhasen ystävä tai sukulainen. Sénégalissa ei ole epätavallista, että sulhanen on jossain muualla häävastaanoton aikana, koska häiden virallinen ja enemmän arvostettu osuus hoidetaan yleensä etukäteen moskeijassa imaamin ja suvun vanhimpien miesten kesken. Pari voi sitten keskenään päättää, millaisen hääjuhlan tai -vastaanoton he haluavat pitää vai pitävätkö ollenkaan. Pari saattaa tarkoituksella sopia, että mies jää kotiin tai viettää iltaa ystäviensä kanssa ja tilalle tulee ”sijainen”. Kysymys ei siis välttämättä ole siitä, että mies ei pääsisi paikalle, hääjuhla ei vain ilmeisesti ole heille yhtä tärkeä kuin naisille. Lahjat, valokuvat sekä näyttävä pukeutuminen ja meikkaus kuuluvat naisten osalta häiden viettoon. Pukeutuminen häitä varten voi olla senegalilaista, mutta myös valkoisia länsimaisia hääpukuja näkee, kuten toissapäiväisissä häissä. Puvun valinta ei välttämättä riipu uskontokunnasta (yleisimmin islam tai kristinusko), vaan kysymyksessä taitaa olla lähinnä makuasia.

Viisumiongelmia ja matka etelän kuumuuteen

Vajaat kaksi viikkoa sitten lähdin pidemmälle matkalle kuin olin arvannutkaan. Tarkoituksena oli mennä ensin pääkaupunki Dakariin ja jatkaa sieltä pikimmiten Etelä-Sénégaliin, Koldan kaupunkiin esittelemään Woomal-hanketta paikallisille partiolaisille. Matka oli tarkoituksella ajoitettu sunnuntaille 17.5., jolloin tuli kuluneeksi kolme kuukautta siitä, kun saavuin Sénégaliin, koska Euroopan unionin kansalaiset saavat oleskella maassa 3 kuukautta ilman viisumia ja mikäli oleskelu maassa jatkuu, on haettava viisumia. Toinen vaihtoehto on poistua hetkeksi maasta esim. Gambiaan, joka on matkan varrella Koldaan mentäessä: tällöin tilanne nollautuu ja oleskelua Sénégalissa voi taas jatkaa uudet 3 kuukautta. Näin oli siis tarkoitus tehdä, mutta varmuuden vuoksi olin kuitenkin jo jättänyt myös viisuminhakupaperit. Koska lähtö Koldaan ei tapahtunutkaan ajallaan 17.5., viisumi olisi hankittava. Puhelimessa viranomaiset olivat silti sitä mieltä, että voisin lähteä Gambiaan ongelmitta, koska viisuminhakuprosessi oli jo aloitettu. Kun saavuin Dakariin, selvisi että asia ei ollutkaan näin: koska viisumi Sénégaliin ei ollut valmiina, en voisi myöskään saada viisumia Gambiaan. Tässä vaiheessa ajattelin jo, että se siitä reissusta sitten, työkaverini Diarietou Gueye ja partiolaiskaverini Assane Ba saisivat lähteä keskenään ja minä joutuisin palaamaan Mboroon.

Sitten kuitenkin keksimme, että voisimme pysytellä Sénégalin puolella ja kiertää Gambian ohi sen sijaan että menisimme sen läpi, vaikka matka-aika pidentyisikin huomattavasti. Koska bussi Koldaan oli juuri lähtenyt maanantaina, jouduimme odottamaan seuraavaa lähtöä Dakarissa torstaihin asti. Gambian kautta matka Koldaan olisi sujunut noin 12 tunnissa, Sénégalin puolella pysytellen se pidentyi 18 tuntiin. Menomatkalla bussi oli niin täysi, että myös käytävillä olevat sivuuntaitettavat tuolit otettiin käyttöön; paluumatkalla oli kuitenkin paljon väljempää. Matkaa tehtiin läpi yön ja pimeässä bussissa nukkuminenkin onnistui kohtalaisen hyvin, vaikka tunnelma olikin hieman epätodellinen. Iltayhdeksän maissa pysähdyttiin syömään illallista ja yöllä kello viideltä yhtäkkiä vessassa käyntiä varten, sitten taas jatkettiin. Välillä ajettiin sujuvasti moottoriteitä pitkin, välillä taas kuoppaisilla asfaltoimattomilla teillä, jolloin matkanteko hyytyi köröttelyksi ja ilma täyttyi pölystä.

Kun saavuimme Koldaan perjantai-iltapäivällä matkan kuumuudesta ja pölystä väsyneinä, lämpötila oli polttavan kuuma, 40 astetta. Kuumuuden lisäksi huomiotani kiinnitti myös maaperän tiilenpunaisen hiekan ja vihreiden puiden yhdistelmä, johon itse ihastuin. Parin tunnin levon jälkeen suuntasimme paikalliseen partiolaisten toimintakeskukseen Woomal-hanketta esittelemään. Kokouksessa oli paikalla viitisentoista partiolaista, joille kerroimme hankkeen päätavoitteista (aavikoitumisen ehkäisystä, jätteiden käsittelystä, ympäristökoulutuksesta ja mikrolainoista) ja etenemisestä: hanke on nyt käyty esittelemässä kaikilla viidellä paikkakunnalla, rekrytointi saadaan pian päätökseen ja koulutukset ja partio-ohjelmaan sisällytetyt aktiviteetit voidaan aloittaa. Matkan tarkoituksena täällä kuten muillakin paikkakunnilla oli myös kartoittaa partiokeskuksen kunnostustarvetta, jotta keskus saataisiin elinvoimaisemmaksi ja aktiviteetteja olisi helpompi toteuttaa. Koldan partiolaiset vaikuttivat kohtalaisen kiinnostuneilta projektista ja muutamaan leirille osallistuvaan mukavaan tyyppiin ehdin jo tutustua paremminkin.

Lauantai oli enimmäkseen vapaata, jolloin kävimme keskustassa kävelemässä ja teimme myös hieman epäonnistuneen yrityksen rantautua Koldan yöelämään... Sunnuntaina Diari ja Assane jatkoivat matkaa läheiseen kylään tapaamaan tuttujaan ja palasivat Dakariin Gambian kautta, koska Assanella oli kiire takaisin opintojensa pariin. Itse jäin Koldaan maanantaihin asti, koska ilman viisumia en edelleenkään voinut palata Gambian kautta. Aika kului sen kummempia tekemättä: tapasin partiolaistuttuja, kävin kaupungilla, makasin tuulettimen ilmavirrassa, pesin pyykkiä ja kävin suihkussa ;)

Pitkän paluumatkan tein siis yksin ja se sujui suuremmitta ongelmitta, tosin bussista puhkesi rengas (vaihto sujui nopeasti) ja poliisi pysäytti kerran kysyäkseen kaikilta henkkareita... Tällä kertaa matka oli vielä aikaisempaakin pidempi 28h (– 4h:n lepotauko Dakarissa), koska jatkoin Dakarista heti samana päivänä takaisin Mboroon. Matkanteon lievästä rankkuudesta huolimatta nautin suuresti maisemanvaihdoksesta sekä tutustumisesta muihin Sénégalin osiin ja niiden luontoon, Koldan kaupunkiin ja sen partiolaisiin. Toisaalta tuntui jo hyvältä palata kotiin tuttujen kavereiden ja kuvioiden pariin. Epätoivottuna yllätyksenä vedet asuntolassa kuitenkin katkaistiin kuin tervetuliaisiksi samana iltana putkirempan takia ;) Onneksi katko kestää vain muutaman päivän ja pikkuhiljaa asiat taas asettuvat aloilleen. Viisumi- ja virastoasioinnin jälkeen osaan myös taas paremmin samaistua Suomeen saapuviin ulkomaalaisiin, jotka joutuvat hoitamaan asioitaan puutteellisella kielitaidolla byrokratiaviidakossa ja tulemaan toimeen ei-aina-niin-yhteistyöhaluisten asiakaspalveluhenkilöiden kanssa.

Bob Marleyn muistopäivä 11. toukokuuta

Viime maanantaina Senegalissa muisteltiin Bob Marleya hänen kuolinpäivänsä 11.5.1981 kunniaksi. Huolimatta siitä, että kuolemasta on aikaa jo 28 vuotta, Marley on täällä edelleen erittäin suosittu: hän on reggaen kuningas vähän niin kuin Elvis Presley on rock n' rollin kuningas. Maanantaina siis kuunneltiin Marleyn musiikkia ja kokoonnuttiin täällä Mborossa rannalle viettämään iltaa; Dakarissa ja Thiesissä meno oli luultavasti monta astetta näyttävämpää.

Bob Marley syntyi 6.2.1945 Jamaikalla Saint Annissa ja muutti 14-vuotiaana Jamaikan pääkaupunkiin Kingstoniin. Vain 36-vuotiaaksi elänyt Marley teki musiikillisen uransa lähinnä The Wailers-yhtyeen kanssa ja kuului suurimman osan elämästään rastafari-liikkeen piiriin. Marley kävi elämänsä aikana vierailemassa Afrikan maista Etiopiassa, Zimbabwessa ja Etelä-Afrikassa; hänen tarkoituksenaan oli tulla myös Senegaliin, mutta tämä vierailu ei koskaan toteutunut. Marleyn perhe oli suuri: 13 lasta, tosin kaikkien äiti ei suinkaan ollut Marleyn vaimo Rita ;) Marleyn elämänfilosofia oli edistää tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, vapautta ja lähimmäisen rakkautta. Vaikka hän kritisoikin länsimaista kapitalistista järjestelmää, hän ei kuitenkaan kritisoinut itse ihmisiä, vaan halusi tulla toimeen kaikkien kanssa. Hän myös kannatti ihmisten yhdistymistä, kuten lauluista One Love (”let's get together and feel alright”) ja Africa Unite käy ilmi. Näiden lisäksi Marleyn tunnetuimpia kappaleita ovat mm. No Woman, No Cry, Could You Be Loved, I Shot the Sheriff, Redemption Song ja Get Up, Stand Up.

Ottaen huomioon Bob Marleyn välittämän elämänfilosofian ja hänen musiikillisen panoksensa, ei ole ihme että hän nauttii Sénégalissa edelleen niin suurta suosiota – vaikka en tänne tullessani osannutkaan sitä aavistaa. Yksi lisäselitys suosiolle saattaa olla, että Bob Marley onnistui länsimaisen musiikkibisneksen ulkopuolelta käsin luomaan jotain uutta, antamaan äänen syrjään jääneiden ihmisten tarpeille ja valtavirran ulkopuolisille näkemyksille. Kantaaottavista ja kriittisistäkin sanoituksistaan huolimatta hän saavutti suosiota kansainvälisesti myös länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän piirissä, jota hän itse kritisoi mm. kappaleessaan Babylon System. Marley onnistui siis musiikillaan ylittämään monenlaisia raja-aitoja eri ihmisryhmien välillä pyrkiessään kohti yhdistymisen ideaalia.

Kehityksestä, populaarikulttuurista ja ystävyydestä

Lähes kolme viikkoa on vierähtänyt viimeistä blogipäivityksestä. Se ei ollut suunniteltu juttu, vaan johtuu siitä että olen tänä aikana selvitellyt joitakin asioita yksityiselämässäni ja lisäksi viime viikko meni lähinnä valmistellessa kattavaa esittelyä Woomal-hankkeesta työkavereitani ja partiolaisia varten.. Nyt olen sitten esitellyt hankkeen täällä ”päätukikohdassani” Mborossa viime perjantaina sen lisäksi, että olin kaksi viikkoa aikaisemmin avustamassa hankkeen esittelyssä Diourbelin toimintakeskuksessa. Vielä on jäljellä esittely paikallisille partiolaisille ensi sunnuntaina. Hanke on siis pikkuhiljaa pääsemässä vauhtiin: rekrytointi on käynnistetty ja koulutukset aloitetaan toukokuussa. Ilmakin osoittaa lämpenemisen merkkejä – eilen hikoilin melkein koko päivän ja kesää kohti mentäessä se tulee varmaan olemaan vakio-olotilani...

Sain siskoltani vähän aikaa sitten viestin, jossa hän kertoi, että oli jostain lukenut Sénégalin olevan Afrikan kehittyneimpiä maita – miten sitä nyt sitten mitataankin. Omat kokemukseni Afrikan maista rajoittuvat toistaiseksi Sénégaliin, mutta väite voi hyvinkin pitää paikkansa. Vaikka elämä täällä on erilaista kuin Suomessa, en todellakaan tunne olevani ns. kehitysmaassa. Maan poliittinen tilanne on lievää korruptiota lukuunottamatta kohtalaisen vakaa ja demokraattinen, maassa vallitsee rauha, lukutaitoisuus on kohtalaisen hyvä (noin 60%), HIV/AIDS-esiintyneisyys on vain noin 1 % eikä äärimmäistä köyhyyttä pahemmin näy. Ihmiset ovat päteviä, aktiivisia ja yhteistyötaitoisia; monilla on koulutusta, vaikka työllistyminen onkin hieman haasteellista. Sosiaalisuus, vieraanvaraisuus, jakaminen ja kommunikaatio ovat täällä arvossaan. Oma lukunsa on paikallinen huumori ja vitsailu, joka on kuulemani mukaan osasyy hyvin säilyneeseen rauhaan. Toki täällä on omat ongelmansa, mutta niin on Suomessakin: työttömyyttä ja maaseudun autioitumista kuten Sénégalissakin, mutta myös masennusta, syömishäiriöitä ja alkoholismia jne. Oikeastaan voisi sanoa, että kaikki maailman maat ovat tavallaan kehitysmaita, koska kaikissa maissa on kehitettävää eikä täydellistä maata tietääkseni vielä ole olemassa.

Monilta osin elämä täällä on yllättävänkin samanlaista kuin Suomessa: globalisaation myötä monet täällä pukeutuvat länsimaiseen tyyliin, vaikka myös perinteinen ja näyttävä senegalilainen tyyli on onneksi vielä voimissaan. Useimmilla tuntemillani ihmisillä on kännykkä ja TV:stä näytetään osittain samoja sarjoja kuin Suomessa, tosin ranskaksi dubattuna: CSI (”Les Experts”), Cold Case –Todistettavasti syyllinen, Criminal Minds (”Les Esprits Criminels”) ja Kyle XY. Lisäksi päivisin näytetään kansainväliseen tapaan todella huonoja saippuasarjoja... ;) . Kuten vaatteiden, myös musiikin suhteen täällä ollaan monipuolisia ja Afrikan MTV:llä soitetaan sekä oman mantereen että länsimaiden hittejä. Lisäksi jostain käsittämättömästä syystä (ehkä ranskankielisyytensä vuoksi) Céline Dion tuntuu olevan täällä todella suosittu – ei voi välttyä kuulemasta, vaikka haluaisi. Itse lämpenen enemmän reggaelle ja paikalliselle senegalilaiselle musiikille, joita täällä myös paljon kuunnellaan. Pariin otteeseen on muuten paikallisten muusikoiden kanssa tullut puheeksi myös suomalainen artisti Hasse Walli, joka oli aikoinaan täällä ilmeisesti aika suosittukin... ;)

Parhaiten kulttuurieroja hälventää tietysti ystävyys. Kielitaidon puutteen vuoksi se on täällä ollut hieman haasteellista, mutta nykyään kykenen jo siedettävän hyvin kommunikoimaan ranskaksi ja muutamia läheisempiäkin ystävyyssuhteita on syntynyt. Jos vaan jaksaa pitää mielen avoinna ja uskaltaa puhua hankaluuksista huolimatta, ystäviä kyllä löytyy ja kielitaitokin kasvaa kommunikoidessa. Myös rakkaus yli kulttuurirajojen tunnetusti lähentää, mutta se ei ole täysin ongelmatonta; muutamia sellaisia onnellisia rakkaustarinoita lähipiiristänikin täällä kuitenkin löytyy.

Sénégalin itsenäisyyspäivä ja tavallista arkielämää

Viime lauantaina 4.4. vietettiin Sénégalin itsenäisyyspäivää. Sénégalin itsenäistyminen tapahtui siis 49 vuotta sitten vuonna 1960 ilman sotaa, Ranskan kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksena. Sénégalin ensimmäinen presidentti oli Léopold Sédar Senghor, joka oli paitsi poliitikko, myös runoilija ja kulttuuriteoreetikko. Kuten jo aikaisemmassa jutussani kerroin, Sénégalin tämänhetkinen ja kolmas presidentti on Abdoulaye Wade. Itse en nähnyt itsenäisyyspäivän juhlallisuuksia lauantaina TV:stä, koska vietin päivän rannalla hengaillen ja grillaten kalaa. Illalla toimintakeskuksessa, Projet Jappoossa, järjestettiin akustinen illanvietto: laulua, kitaransoittoa, djembe-rumpuja ja välillä myös tanssia vähän menevämmän musiikin tahtiin. Itselleni pehmeä, akustinen ja myös hieman kantaaottava musiikki sopi täydellisesti ja ihastuin myös laulaja Njugan ääneen. Hän toimii täällä paikallisen invalidiliiton puheenjohtajana. Sain esimakua tästä musiikista jo edellisenä iltana harjoituksissa toimintakeskuksen katolla, palmujen ympäröimänä ja tähtitaivaan alla :)

Arkielämääni liittyen ajattelin tällä kertaa kertoa jotain myös syömistottumuksista täällä. Normaali aamupala täällä on vajaa puolikas patonki, jonka välissä on esim. tonnikalaa tai mausteista papuseosta. Sen kanssa juodaan Café Toubaa, jossa on vähemmän kofeiinia kuin tavallisessa kahvissa ja lisäksi mausteita ja sokeria. Lounaaksi syödään useimmiten Sénégalin kansallisruokaa, thiep bou djeniä eli riisiä ja kalaa kevyessä öljymarinadissa, lisänä keitettyjä vihanneksia kuten maniokkia, porkkanaa, kurpitsaa ja munakoisoa. Joskus kalan sijasta tarjotaan äyriäiskastiketta tai lihaa maapähkinäkastikkeessa. Lämpimät ateriat syödään yleensä isoilta yhteisiltä lautasilta.

Illallinen on usein samantapainen kuin lounas, tosin riisin sijasta saatetaan käyttää pastaa ja lisätä siihen esim. paistettua munaa ja sipulia. Itse ostan illalla usein puolikkaan patongin, jossa on täytteenä kanaa, sipuliseosta, salaattia, tuoreita vihanneksia ja erikoisuutena ranskalaisia perunoita - eilen näin patongin täytteenä jopa spagettia ;) Ruoan tai veden kanssa ei ole ollut Mborossa ongelmia, koska vesi on täällä puhdasta. Aamiainen maksaa vain reilut 0,20 euroa ja lounaan saan ilmaiseksi muiden toimintakeskuksen työntekijöiden kanssa. Illalla täytetty patonki kanalla maksaa 1,50 €, ilman kanaa tai muuta lihaa 0,75 €.

Yleisesti ottaen paikalliset tuotteet ja ruoka ovat halpoja ja ulkomailta tuodut tuotteet taas kalliimpia. Paikalliset eivät juurikaan syö tuoreita vihanneksia tai hedelmiä, vaan lähinnä edellä mainittuja ruokia. Lisäksi juodaan paljon sokeripitoista vihreää teetä, atayaa. Nyt kun olen saanut hankittua pienen jääkaappini lisäksi kaasukeittimen, voin alkaa laittaa ruokaa myös kotona :) Useimmilla muillakin asuntolassa asuvilla (Chef Ndour, Pape Niang, Gérard, ajoittain Zal Séne) on kaasukeitin ruuanlaittoa varten, mutta tällä hetkellä taidan olla ainoa, jolla on jääkaappi.

Elinkustannukset täällä ovat siis melko alhaiset ja myöskään liikkumiseen ei kulu paljon rahaa, koska usein pääsen 3-4 km:n matkan töihin autolla naapureiden kyydissä; joskus taas kävelen ja joskus kuljen yhteiskuljetuksella autossa, johon otetaan kuljettajan lisäksi kuusi matkustajaa, vaikka tilaa olisi virallisesti vain neljälle... ;) Turvavöitä täällä ei pahemmin ole käytössä, ainakaan vanhemmissa autoissa, mutta toisaalta kyytikin on halpaa: 0,20 € per henkilö. Vuokraa vapaaehtoistyöntekijöiden ei yleensä tarvitse maksaa, mutta ehdotin itse että voisin maksaa edes nimellistä vuokraa, koska saan joka tapauksessa Suomen työvoimatoimistolta tukea elinkustannuksiani varten työelämävalmennustuen muodossa.

Kuten aikaisemmin mainitsin, työpäivät täällä ovat pitkiä: yleensä saavun töihin 8.30-9.30 ja lähden kotiin 19.00-20.00. Välillä olen siis ollut aika väsynyt, vaikka päivään mahtuu myös sosiaalista hengailua pelkän työnteon lisäksi. Ylihuomenna perjantaina lähden vierailemaan toisessa partiolaisten toimintakeskuksessa Diourbelissa, jossa on tällä hetkellä paljon kuumemmat ilmat kuin täällä Mborossa: arviolta noin 35 astetta tai enemmän, eikä juurikaan tuulta... Tarkoituksena on esitellä projektin käynnistyssuunnitelmaa paikan päällä ja aloittaa työntekijöiden rekrytoiminen projektiin julkistamalla avoimet työpaikat. Jokaiseen viiteen toimintakeskukseen tullaan rekrytoimaan kaksi työntekijää Woomal-projektia varten. Lisäksi kansallisella tasolla palkataan kaksi henkilöä Dakarin keskustoimistoon.

Kemian teollisuutta, mehiläisiä, pienviljelystä ja vaarallista venematkailua

Taas on melkein kaksi viikkoa vierähtänyt ihan siivillä. Vähän liian pitkä tauko blogin pitämiseen, koska siinä ajassa ehtii jo tapahtua aika monenlaista. Sénégalissa on muun muassa pidetty paljon poliittista keskustelua herättäneet kunnallisvaalit - minä taas olen ostanut jääkaapin, osallistunut islamilaiseen nimenantojuhlaan, sairastanut pienen vatsataudin ja käynyt ensimmäistä kertaa tanssiharkoissa ;)

Näiden kuluneiden viikkojen aikana olen myös tutustunut lähemmin muutamiin senegalilaisiin elinkeinoihin: kemian teollisuuteen, mehiläistarhaan ja maanviljelykseen. Näistä ensiksi mainittu on yksi Sénégalin tärkeimmistä elinkeinoista. Les Industries Chimiques du Sénégal (ICS) työllistää paljon ihmisiä kolmella suurella tehtaallaan, joista yksi on pääkaupunki Dakarissa ja kaksi Mboron lähistöllä. Näistä lähimmällä kävin vajaat kaksi viikkoa sitten vierailemassa. Tällä lähitehtaalla ollaan erikoistuttu kemiallisten happojen tuottamiseen ja käsittelyyn; hieman kauempana olevalla tehtaalla taas louhitaan fosfaattia kaivoksissa.

Jos olen ranskankielen taidoiltani oikein ymmärtänyt, fosfaattia ja rikkiä yhdistämällä tuotetaan rikkihappoa, jota voidaan sitten taas käyttää moniin tarkoituksiin. Valitettavasti rikkihappoa ja muita kemiallisia jätteitä päätyy jonkin verran myös mereen, jossa ne aiheuttavat kalojen ja muiden eliöiden kuolemista ja saastuttavat vettä. Rikkihapon lisäksi tehtailla tuotetaan myös muita happoja eikä niiden hengittäminen ole työntekijöille kovinkaan terveellistä - en tosin ole saanut varmaa faktatietoa työolosuhteista, ainoastaan kuullut joidenkin tehtailla työskennelleiden ja vierailleiden mielipiteitä asiasta. Epäkohdista huolimatta fosfaatti on yksi Sénégalin tärkeimmistä vientituotteista ja tehtaat tuovat paljon työpaikkoja sinne, missä niitä muuten on aika heikosti. Kuulemani mukaan kaikki ICS:n tehtaat ovat siirtyneet intialaisomistukseen ja sen jälkeen niillä on käynnistetty jonkinlaisia ympäristöohjelmia; toivottavasti myös työntekijöiden oloihin on alettu kiinnittää enemmän huomiota.

Pienimuotoisempina ja todennäköisesti ympäristön kannalta suotuisampina elinkeinoina olen tutustunut mikrolainan voimin käynnistettyyn mehiläistarhaan ja omatoimiseen pienviljelystilaan. Mehiläistilalla työskentelee kolme henkilöä ja autonkuljettaja. Työ on melko rankkaa, koska mehiläiset ovat erittäin aggressiivisia kun niitä häiritään, minkä sain todeta vieraillessani tilalla. Hunajan keruu mehiläisten laatikoista tapahtuukin siksi vasta pimeän tultua, kun viereisellä tiellä ei enää liiku paljon ihmisiä. Sain vierailullani otettua mehiläisistä nopeasti muutamia kuvia, eivätkä ne suojavarustuksen läpi päässeet pistämään, mutta kyllä ne joka puolelle vaatteiden ja suojamaskin ympärille tulivat kiinni. Käsittääkseni mehiläiset tuottavat ihan kiitettävän hyvin hunajaa myytäväksi ja näin ollen elinkeino on menestynyt kohtuullisesti. Mehiläiset myös tuottavat paremmin silloin, kun ympäristö on puhdas, mikä kannustaa huolehtimaan ympäristön siisteydestä.

Myös vierailu paikallisella pienviljelystilalla oli mielenkiintoinen. Tilan omistaja Alioun on viljellyt maata vuosikausia kohtalaisen menestyksekkäästi siitä huolimatta, että maaperä on erittäin kuivaa. Hän on metsittänyt aavikoitumisen uhkaamaa ympäristöä itse kanadalaisilla filau-puilla, jotka ovat juurtuneet hyvin ja estävät hiekkaa leviämästä kasvimaan päälle. Puita ei istuteta hajanaisesti ympäriinsä, vaan ensin melko tiiviisti yhteen paikkaan ja kun puut ovat juurtuneet, tehdään sama viereiselle alueelle. Näin kastelu on helpompaa ja puilla on paremmat mahdollisuudet jäädä henkiin. Kasvimaa on myös täytynyt suojata verkoin, jotta vuohet eivät pääse syömään kasveja. Verkkojen tilalle on tarkoitus kasvattaa piikkipensaista luonnonmukaisempi aita, joka myös suojaa kasveja paremmin kuin verkot. Toisin kuin useilla muilla senegalilaisilla tiloilla, Aliounin tilalla käytetään kemiallisten lannoitteiden sijaan myös luonnonmukaisempia lannoitteita, kuten lantaa ja kompostimultaa.

Kaikesta huolimatta työtilanne ainakin täällä Mboron alueella, kuten todennäköisesti myös muualla Sénégalissa ja Afrikassa yleensäkin on aika heikko. Ihmiset työskentelevät osa-aikaisesti ja joutuvat usein itse työllistämään itsensä tai työskentelemään vapaaehtoisina ilman palkkaa, kuten monet työkavereistani. Vaikka osa ihmisistä on erittäin tyytyväisiä elämäänsä täällä, Sénégal on merellisen sijaintinsa vuoksi nykyään yksi niistä Afrikan maista, joiden kautta lähdetään työn ja taloudellisesti turvatumman elämän perässä hengenvaarallisille venematkoille kohti Kanarian saarta ja Eurooppaa. Matka pitkissä, kapeissa ja täpötäysissä puuveneissä hurjien aaltojen keskellä on pitkä ja vaarallinen. Myös Mborosta on ihmisiä lähtenyt tälle matkalle, enkä tiedä kuinka moni on siitä on selvinnyt; joitakin myös tullut takaisin, kun elämä Euroopassa ei olekaan ihan vastannut odotuksia.

Vaikka olinkin jo tästä ilmiöstä tietoinen, järkytyin silti, kun yksi työkavereistani, Assane ”Oua” Samb, kertoi myös suunnitelleensa lähtöä. Oli kauheaa ajatella omaa kaveriaan matkustamassa yhdessä noista veneistä kohti Eurooppaa, jossa olisi mahdollisesti edessä valitettavasti vielä lisää haasteita, kuten pimeisiin töihin ajautuminen. Onneksi Oua ei tainnut olla aivan vakavissaan eivätkä kaikki täällä suinkaan kaipaa Eurooppaan, koska elämä täällä on monella tavalla onnellista. Mielestäni Euroopalla olisi kuitenkin varaa vastaanottaa enemmän innokkaita työntekijöitä täältä varsinkin eurooppalaisen väestön ikääntyessä; toisaalta olisi hyvä jos työtilanne myös Afrikassa kohentuisi eikä ihmisten olisi pakko muuttaa työn perässä eroon sukulaisistaan, ystävistään ja kotiseudustaan.

Lievää kulttuurishokkia ja Le Gamou

Reilut kolme viikkoa Mborossa - lähes kuukausi Senegalissa - on jo takana. Aika on mennyt nopeasti, mutta toisaalta tuntuu kuin olisin ollut täällä jo pitkäänkin. Suomi on jossain kaukana, vaikka kyllä ajatuksissa ja netin kautta lähellä. Alkuhuuman laannuttua koti-ikävääkin on jo vähän ollut ilmassa.

Woomal-hanke itsessään ei ole vielä päässyt kunnolla vauhtiin, koska alkuvaiheessa tarvitaan paljon suunnittelua sen suhteen, mitä asioita tullaan painottamaan ja miten niiden suhteen edetään. Projektiin on suunniteltu sisältyvän ainakin ympäristökasvatusta ja mikroluottoja ympäristön kannalta kestäville hankkeille, mahdollisesti myös jätteiden keruuta ja jätehuollon kehittämistä sekä kuivien, eroosiosta kärsivien alueiden metsittämistä. Tällä hetkellä projektia käsitellään yhtenä osana Suomen partiolaisten laajennettujen valiokuntien konferenssia Espoossa, jossa on paikalla myös kaksi Senegalin partiolaisten edustajaa, Ibrahima Gueye ja Diarietou Gueye. Kun Ibou ja Diarie palaavat takaisin Senegaliin, he voivat antaa uutta tietoa siitä, missä projektin suhteen mennään. Sen jälkeen käynnistyvät myös vierailut muissa projektiin osallistuvissa partiolaisten toimintakeskuksissa: Niakharissa, Fimelassa, Koldassa ja mahdollisesti myös Diourbelissä, jossa olenkin jo kerran käynyt.

Näin alkuvaiheessa olisi kai tärkeintä sopeutua ja löytää oma tapansa osallistua paikalliseen elämään ja kulttuuriin, mikä onkin osoittautunut haasteellisemmaksi kuin osasin kuvitella Suomesta lähtiessäni. Erilaisuus täällä liittyy tietysti jonkin verran myös olosuhteisiin, mutta ehkä enemmän kulttuuriin ja kieleen. Itse en enää pidä Senegalia varsinaisena kehitysmaana, vaan elämä täällä on mielestäni hyvinkin kehittynyttä. Lähinnä tunnen itseni kehittymättömäksi, koska kaikki muut osaavat ranskaa ja wolofia ja heiltä sosiaalisten kontaktien luominen ja ylläpitäminen tuntuu käyvän luonnostaan. Myös monet käytännön asiat kuten ostoksilla käynti sujuvat paikallisilta paljon sujuvammin, koska he tietävät miten täällä toimitaan. Ehkä tämä on sitten sitä kulttuurishokkia, josta paljon puhutaan, tai sitten vain omaa omituisuuttani...

Lähinnä siis kielitaito ja ihmisten supersosiaalisuus täällä ovat osoittautuneet jonkinlaisiksi kompastuskiviksi, koska itse en aina jaksa olla niin sosiaalinen enkä edes pysty samanlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen tällä rajallisella kielitaidolla. Pitäisi kuitenkin jaksaa yrittää eikä lannistua... Ranskaahan tänne tultiin oppimaan ja tutustumaan toisenlaiseen kulttuuriin, nyt siihen on tilaisuus. Pelkkä tarkkailu on kuitenkin turhauttavaa, jos ei itse pysty osallistumaan. Tämä tuli todettua ensi kertaa kunnolla reilu viikko sitten, kun maanantaina 9.3. vietettiin yhtä islamilaisen maailmaan suurista juhlista, profeetta Mohammedin syntymäjuhlaa. Juhlan nimi on Le Gamou ja sitä kokoonnutaan viettämään yhdessä, niin kuin Suomessa joulua, mutta täällä vaan paljon suuremman ihmismäärän kanssa. Ihmiset matkustavat paikallisten hengellisten oppaiden, marabouiden, kotipaikkakunnille ja viettävät siellä juhlan aaton, varsinaisen juhlapäivän ja usein vielä päivän tai pari sen jälkeen. Mboroa lähellä oleva Tivaouanen kylä on suosittu juhlapaikka siellä asuvan maraboun takia ja sinne siis lähdimme porukalla. Koska en ole kokenut partiolainen tai festareilla kävijä, telttamajoitus jo sinänsä oli stressaavaa ;) Ihmisiä oli paljon ja läpi illan ja yön kuunneltiin uskonnollista laulantaa arabiaksi, joten nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Juhlan henkeen kuuluu myös se, että syödään hyvin ja hengaillaan yhdessä, mikä on tietysti mukavaa, mutta koska paikalla oli niin paljon vieraita ihmisiä enkä usein ymmärtänyt kieltäkään, en oikein päässyt mukaan juhlatunnelmaan.

Juhlan jälkeen seurasi paluu arkeen ja lyhyt kolmipäiväinen työviikko. Nyt viikonlopun jälkeen tekisi kyllä jo mieli päästä kunnolla käsiksi töihin ja siihen suuntaan ollaankin pienin askelin menossa. Mutta kuten alussa totesin, hankkeiden käynnistäminen vie aina oman aikansa.

Tarja Halosen vierailu ja muita pikkutapahtumia ;)

Tässä reilun viikon aikana on ehtinyt kertyä taas paljon asioita, joista olisin halunnut jo aikaisemmin kertoa, mutta en ole tällä viikolla saanut kunnon tilaisuutta paneutua blogiini. Vähän jälkijunassa siis kuljetaan, mutta kuten Senegalissa on tapana sanoa, ce n'est pas grave (se ei ole vakavaa)... ;) Viime viikon tiistai oli siis ensimmäinen varsinainen työpäiväni täällä ja silloin kävimme muutaman työkaverin kanssa tutustumassa paikalliseen päiväkotiin, jossa vietettiin värikästä Mardi Gras -juhlaa tanssin ja laulun merkeissä. Sain jopa kuvattua pätkiä juhlasta videolle ja niitä olisi kiva saada näytille myös tänne blogiin, mutta se ei tällä hetkellä taida olla mahdollista. Illalla aikuisilla oli myös oma Mardi Gras -karnevaalinsa, mutta sinne en pitkän päivän jälkeen enää jaksanut mennä, varsinkin kun päivällä oli jo niin hyvät kemut :)

Viime viikon keskiviikkona olin ensimmäistä kertaa mukana läheisen kylän, Taiba Ndiayen, lukiossa, jossa aloitettiin nuorille suunnattu koulutusjakso koskien terveyttä ja aikuistumista. Samantapaista koulutusta tullaan siis tarjoamaan myös ympäristöasioissa yhtenä osana Woomal-hanketta. Tällä viikolla vierailin koululla toista kertaa saman koulutuksen merkeissä.

Perjantaisin täällä on tapana pukeutua vähän hienommin ja perinteiseen senegalilaiseen tyyliin, koska silloin on islamilaisen maailman pyhä päivä, johon kuuluu miehillä myös käynti moskeijassa (se ei kyllä aina ole niin turhan tarkkaa...). Viikko sitten perjantaina vietimme iltaa osan työkavereistani kanssa leirinuotiolla, jossa soitettiin djembe-rumpuja, tanssittiin, laulettiin ja leikittiin. Tapahtuman takana olivat paikalliset koululaiset, joista suurin osa oli käsittääkseni partiolaisia, ja joukko luokkaretkellä olevia belgialaisia.

Lauantaina oli siivouspäivä töissä, jonka jälkeen soitettiin taas djembe-rumpuja, juotiin teetä, katsottiin jalkapalloa telkkarista ja pelattiin Scrabblea, mikä on täällä partiolaisten toimintakeskuksessa erittäin suosittu harrastus ;) Sunnuntaina pesin ensimmäistä kertaa pyykkiä, mihin vierähtikin melkein pari tuntia, koska se on täällä tehtävä käsin. Lounaan jälkeen oli paikallisten sudenpentujen kokous, jossa leikittiin, laulettiin ja juteltiin vähän yhteiskunnallisistakin asioista. Sen jälkeen lähdin vielä käymään rannalla n. 5 km päässä kylästä belgialaisen vapaaehtoistyöntekijän Christinen kanssa.

Tällä viikolla ei sitten olekaan tapahtunut niin paljon uutta, alkuhuuma alkaa jo laantua... Merkittävin tapahtuma suomalaisten kannalta on tietysti ollut presidentti Tarja Halosen vierailu täällä Senegalissa 3.-6.3. Olen nähnyt Halosen täällä TV-uutisissa 2 kertaa ja molemmilla kerroilla hänen vierailustaan on näytetty kohtalaisen pitkä pätkä; vierailu on siis saanut osakseen paljon huomiota. Koska uutiset kerrotaan ranskaksi, en ole ihan selvillä kaikista asioista, joita vierailun aikana käsiteltiin, mutta luonnollisesti Halonen on tavannut Senegalin presidentin Abdoulaye Waden ja eri ministereitä sekä tutustunut senegalilaiseen kulttuuriin ja historiaan. Käsittääkseni Halonen on painottanut maiden välistä yhteistyötä, ympäristöasioita ja naisten/tyttöjen aseman kohentamista Senegalissa (koska sillä on yleensä suuri vaikutus koko perheeseen ja laajemmin myös muuhun ympäristöön). Keskusteluissa on esiintynyt myös kansainvälinen talouskriisi ja sen suuri vaikutus erityisesti köyhempiin maihin.

Mborossa

Olen nyt kolmatta päivää täällä Mboron kylässä, jonne saavuin maanantaiyönä. Työskentelen ensimmäiset kaksi viikkoa Projet Jappoo -nimisessä partiolaisten toimintakeskuksessa, jonka toimintaan kuuluvat mm. ravintola, internet-kahvila ja mikroluottojen myöntäminen paikallisille asukkaille, joilla on hyvä liikeidea. Myös Woomal-hankkeeseen sisältyy mikroluottojen myöntämistä, mutta silloin ehtona on, että liikeidea on myös ympäristön kannalta kestävä eli sillä voidaan esim. ehkäistä maaperän kulumista (eroosiota) ja kuivumista tai edistää parempaa jätehuoltoa.

Asuinpaikkani on opiskelija-asuntolassa, joka sijaitsee noin 4 km päässä itse kylästä ammatillisessa koulutuskeskuksessa CIFOPissa (Centre International de Formation Pratique), jonka kyltti näkyy minikoossa profiilikuvassani... :) Keskus on melko pieni, mutta toimintakykyinen ja siellä käy myös vierailevia matkailijoita pysyvämmin asuvien opiskelijoiden ja opettajien lisäksi. Siellä sijaitsee myös toimisto, jonne siirryn työskentelemään kahden viikon kuluttua. On ollut ihanaa leiriytyä johonkin paikkaan vähän pidemmäksi aikaa alkuvaiheen hotelliasumisen jälkeen, tosin tiedossa on kevään mittaan myös matkustelua ympäri Senegalia, koska yksi tehtäväni täällä on käydä tutustumassa niihin neljään muuhun partiolaisten toimintakeskukseen, jotka ovat Mboron lisäksi mukana Woomal-hankkeessa. Nämä keskukset sijaitsevat Diourbelissä, Fimelassa, Niakharissa ja Koldassa.

Ilma on ollut Mborossa sopivan - ja varsinkin paikallisten mielestä turhankin - viileää, +-20 c. Ilmat tulevat kesän lähestyessä kuumenemaan paljonkin, toivottavasti ei käy liian tukalaksi... Sisämaassa ja Etelä-Senegalissa on luonnollisesti paljon kuumempaa kuin täällä Mborossa, joka sijaitsee noin 5 km päässä meren rannasta. Kylä on pienestä koostaan huolimatta melko vilkas. Paikallisia elinkeinoja ovat mm. maanviljely, kalastus ja monenlainen yrittäjyys ja pääkatujen varret ovatkin täynnä erilaisia myyntikojuja ja kauppoja. Täällä on tapana tervehtiä myös tuntemattomia ihmisiä kadulla ja ihmiset ovat ylipäänsä todella sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita. Vieraanvaraisuus tulee esiin esim. syömistilanteissa ja muutenkin solidaarisuutta arvostetaan. Töissä ollaan usein pimeän tuloon eli noin klo 19 asti ja sen takia myös liikunta ulkona on nyt jäänyt vähän vähemmälle, kun ei taskulampun valossa viitsi metsäteitä kulkea... ;)

Saapuminen Senegaliin

Saavuin Senegalin paakaupunkiin Dakariin myohaan keskiviikkoiltana. Lentokentalla vastassa oli pimean, kosteutta ja lampoa huokuvan yon lisaksi tuleva tyokaverini Diariteou seka ensi kesan leirin johtaja Senegalin puolelta, Fossard. Samoihin aikoihin tanne saapuivat Suomen partiolaisista myos pari muuta henkiloa tutustumiskaynnille; itse tulen viettamaan taalla 6 kuukautta tyoskennellen Senegalin partiolaisten (Les Eclaireuses et Eclaireurs du Senegal, EEDS) ja SP:n ymparisto/kehitysyhteistyohankkeessa, jonka nimi on Woomal (tarkoittaa kehitysta wolofin kielella).

Olen siis ollut taalla nyt 5 yota ja 4 kokonaista paivaa ja tana aikana olen ehtinyt nakemaan ja kokemaan jo monenlaista. Dakar on erittain vilkas, noin 2 miljoonan asukkaan suurkaupunki, jossa olemme viettaneet pari paivaa tutustuen tuleviin yhteistyokumppaneihimme, jotka vaikuttavat todella mukavilta, päteviltä ja ulospainsuuntautuneilta. Virallinen kieli taalla on ranska, joka on nyt alussa tuottanut hieman ongelmia minun osaltani. Toinen yleinen kieli on wolof, jota olen jo oppinut muutaman sanonnan verran.

Dakarin lisaksi olemme vierailleet Mboron kylassa, jossa tuleva tyopaikkani tulee olemaan seka Diourbelin kylassa partiolaisten toimintakeskuksessa. Kontrasti Dakarin suurkaupungin ja maaseudun valilla on aika suuri, mutta joka paikassa on oltu erittain vieraanvaraisia ja ystavallisia. Ympariston suojelun osalta taalla riittaa paljon kehitettavaa, koska monia paikkoja vaivaavat mm. kuivuus ja jatehuollon ongelmat. Woomal-hanke auttaa toivottavasti osaltaan tilanteen kohentamissa ja lisaa myos kulttuurien valista vaihtoa.

Muut suomalaiset tutustujat ovat nyt lahteneet taalta pois ja tana iltana lahden itsekin Dakarista kohti tulevaa tyo- ja asuinpaikkaani Mborossa.