Kiireisiä aikoja, unettomia öitä

Woomal-hankkeen alkuaikojen rauhallinen työtahti on syksyn kuluessa vaihtunut kiireiseksi ja blogini on sen seurauksena ruvennut viettämään jatkuvaa hiljaiseloa. Ympäristökasvatustilaisuuksien järjestämisen, raporttien kirjoittamisen, pienten käännöstöiden ja erilaisten suunnittelu- ja yhteydenpitotehtävien lisäksi yksi tärkeimmistä tehtävistäni viime aikoina oli avustaminen Suomen Partiolaisia varten tekeillä olevan Woomal-DVD:n kuvauksissa täällä Mborossa ja pääkaupunki Dakarissa. Käytännön asioiden järjestämisen lisäksi toimin kuvausryhmän tulkkina reissun ajan, mikä oli toisaalta antoisaa ja mielenkiintoista, toisaalta taas aika rankkaa päivien venyessä pitkiksi. Pienen koordinaatiotiimin jäsenenä olen muutenkin tuntenut usein tarpeelliseksi paiskia töitä myös myöhään iltaan ja välillä viikonloppuisinkin.

Kuinka yllättävää, että tämä on vaatinut veronsa: stressitaso alkoi kummasti nousta, enää ei jäänyt aikaa rennolle jutustelulle työpäivien lomassa ja muutamaan viikkoon en ole nukkunut hyvin kuin parina yönä, vaikka olisinkin mennyt sänkyyn hyvissä ajoin. Nyt olen sitten yrittänyt pitää huolta riittävästä vapaa-ajasta, mutta tahdin hiljentäminen ei tapahdu hetkessä, vaan sekin vaatii näköjään totuttelua. Kohennusta alkaa kaivata myös mielialani, koska jatkuva valvominen alkaa pikkuhiljaa syödä miestä (tai naista). Yksin en myöskään voi saada projektin suhteen ihmeitä aikaan, voin vain tehdä oman osani. Lisäksi olennainen osa tätä Kepa ry:n vaihto-ohjelmaa on työnteon ohella olla osallisena toisen kulttuurin arjessa: minulla on siis myös oikeus yhteiseen hengailuun työkavereideni kanssa sen sijaan että eristäytyisin täysin oman tietokoneeni maailmaan. Kenellekään ei ole eduksi jos vietän loppuaikani täällä stressin kourissa – mikä on sinänsä ironista, koska useinhan ihmiset tulevat Afrikan maihin etsimään rentoa elämänmenoa...

Täytyy kyllä myöntää, että osasyynä tähän hermoiluun on lähestyvä Suomeen paluuni. Oleskeluajan pidennystä on haettu vielä viimeisen kerran 16.12. asti eli jouluksi olisi tarkoitus tulla kotiin: se tuntui parhaalta ajankohdalta, vaikka en vieläkään ole ihan varma paluuhalukkuudestani. Paluuta on vaikea edes hahmottaa, koska tuntuu että olen asunut ja elänyt täällä jo ikuisuuden. Kaikenlaisia kommelluksia on tullut koettua, mutta niin myös hyviä aikoja. Muistelen haikeudella viime kevään aamuja, jolloin lähdimme aina kämppäkaverini Zalen kanssa samaa matkaa töihin, usein kävellen, ja samalla juttelimme kaikesta mahdollisesta. Silloin olimme parhaita kavereita, mutta nyt välimme ovat harmi kyllä jostain syystä hieman etääntyneet. Paluumatkat töistä kotiin kävelin vuorostani usein Zalen tyttöystävän, belgialaisen vapaaehtoistyöntekijä Christinen kanssa, jonka ystävyys oli minulle erityisen merkityksellistä reissuni alkuvaiheessa ja on jatkunut näihin päiviin asti. Pari kuukautta sitten syyskuussa Chris palasi kotimaahansa Belgiaan, tullakseen takaisin taas tammi-helmikuussa, jolloin en kuitenkaan itse enää ole maisemissa.

Olen siis reissuni aikana saanut tutustua moniin ihaniin ja mielenkiintoisiin ihmisiin: rentoon baifal-uskonlahkoon kuuluvaan Babacariin, jonka hyväntuuliselle jutustelulle ei meinannut iltamyöhällä tulla loppua, CIFOPin vartijaan Moussa Poliin joka puhuu ranskaa monta kertaa huonommin kuin minä ja nauraa päälle katketakseen, kämppäkavereihini Chef Ndouriin, Pape Niangiin ja Papelayehin, leppoisaan mutta ovelalla tavalla hauskaan Ousmane ”Jazz” Diaziin, työpaikkani keittiön Fatou Diaan ja Mbayangiin, Woomal-kollegaani Issa Sowhun, Diengin sisaruksiin Mamiin ja Ndeye Pendaan, poikaystävääni Ouziniin ja hänen ihanaan perheeseensä, Woomal-leirin porukasta erityisesti Fatimiin ja hassuun Abdou ”lavre-givre” Falliin, joka myös paljastui ”näkymättömäksi ystäväkseni” samannimisessä leikissä sekä Inond'action leirin Niangaan ja Naffiin. Syksyn aikana kuvioihin on ilmaantunut myös kolme uutta vapaaehtoistyöntekijää: luxembourgilainen Isabelle ja ranskalainen Nabila Mboroon, suomalainen Niina Dakariin - eivät kylläkään samaan projektiin.

Parhaita muistojani täällä ovatkin olleet yhdessäolo ja arjen pienet hyvät hetket: pitkät keskustelut yömyöhälle teetä juoden, nukahtaminen yhdessä leffan ääreen, maantiellä kiitäminen täpötäydessä pimeässä bussissa Etelä-Senegalin Koldaan, mopokyyti Niakharin kylästä Bambeyhin luonnon ollessa sadekauden jäljiltä vihreimmillään, Saint-Louis'in ihanan värikäs vaikkakin kolonialistinen arkkitehtuuri, yhteiset kokkaushetket asuntolan käytävässä, jättimäisten simpukan kuorten kerääminen rannalta Warangin pikkukylässä, kelluminen Atlantin valtameressä ilman huolen häivää, paaston ja synttärikakkujen jakaminen sekä aamuiset kahvihetket. Työn puolesta mieleenpainuvimpia hetkiä ovat olleet suurissa ympäristövalistustapahtumissa yleisön edessä mikrofoniin puhuminen ranskaksi ja vielä niin, että olen saanut sanottavani sanottua, mihin en olisi ikinä uskonut pystyväni ja pystyin kuitenkin.

Monenlaisia aikoja on siis tullut koettua: hiljaisia ja kiireisiä, synkeitä ja valoisia. Täällä on eletty isojen hämähäkkien aika, muhkeiden koppakuoriaisten aika, tuntemattomien sadekauden ötököiden aika, sammakoiden aika ja viimeisimpänä heinäsirkkojen ja rukoilijasirkkojen aika. Mandariinien aika, mangojen aika, vesimelonien aika ja maapähkinöiden aika. Nyt ilmojen viiletessä ötökät ovat lähes kaikonneet ja Mboron torilta on vaikea löytää hedelmiä. Jäikö jäljelle siis vain unettomuus ja stressi epävarmasta tulevaisuudesta? Toivottavasti ei sentään – seuraavat hyvät ajat voivat olla jo ihan kulman takana. Mandariinit tekevät taas tuloaan ja ympyrä sulkeutuu... Tähtitaivaskin tuntuu loistavan kirpeän kylminä öinä lohduttavaa valoaan kirkkaampana kuin koskaan. Kulkurin iltatähti.