Leiri, kiitokset ja jatkoaika

Tarkoitukseni oli julkaista tämä juttu jo heti Woomal-leirin päätyttyä, mutta johtuen sähkö- ja nettikatkoksista, erinäisistä tunnemyllerryksistä, kipeänä olemisesta ja matkajärjestelyistä en saanut juttua nettiin kuin vasta nyt. Joka tapauksessa leiri on nyt ohi ja sekä suomalaiset että senegalilaiset ovat palanneet arkisiin askareisiinsa melko haikeissa tunnelmissa. Loppujen lopuksi olin mukana leirillä koko ajan enkä lähtenytkään työmatkoille, joista oli ollut puhetta, koska katsottiin että integraation helpottamiseksi olisi hyvä jos olisin paikalla koko ajan. Leiri sujui yleisesti ottaen hyvin ja vaikutti siltä, että useimmat olivat tyytyväisiä.

Leiri alkoi siis perjantaina 24.7. ja ensimmäiset neljä päivää vietimme Dakarin viereisessä kaupungissa Rufisquessa tukikohtanamme La maison des Éclaireurs eli ”Partiolaisten koti”. Alkuasettumisen ja seremonioiden jälkeen teimme vierailukäyntejä mm. Afrikan kulttuurihistorian museoon, eräälle Dakarin idyllisimmistä rannoista Ans Bernardiin, Lac Roseen eli vaaleanpunaiselle ”suolajärvelle” ja kilpikonnapuistoon. Tiistaina matka jatkui Mboroon, jossa vietimme noin viisi päivää. Siellä alkoi leirin työosuus: istutimme puuntaimia ja rakensimme CIFOPiin majataloa viiden aamupäivän verran. Iltapäivisin opettelimme mm. soittamaan djembe-rumpuja, kävimme rannalla ja järjestimme jalkapallomatsin. Iltaisin soitettiin djembe-rumpuja ja laulettiin, kuten lähes jatkuvasti myös busseissa matkojen aikana ;) Diourbeliin lähdimme sunnuntaina 2.8. ja vietimme siellä kaksi päivää, joiden aikana järjestimme ympäristöaiheisen kulkueen ja maahanmuuttoaiheisen rastikilpailun. Myös Fimelassa vietimme noin kaksi päivää: istutimme mangrove-puita ja kävimme ajelemassa pirogue-veneillä. Bandian eläinsafarin jälkeen torstaina palasimme Rufisqueen ja vierailimme mm. Dakarin l'Île de Goréen saarella, joka oli aikoinaan yksi orjakaupan keskuksista. Nykyään tämä kaunis saari on melkoinen turistirysä, mutta siellä oleva museo muistuttaa saaren traagisesta historiasta. Leirin viimeisenä päivänä lauantaina 8.8. pidettiin leirin lopetusseremonia, käytiin Dakarin keskustassa ja valmistauduttiin kotiin lähtöä varten.

Itselleni leiri kokonaisuudessaan oli erittäin mielenkiintoinen ja unohtumaton kokemus muun muassa siksi, että asuttuani sekä Suomessa että Sénégalissa sain nyt tilaisuuden elää ikään kuin niiden välimaastossa sijaitsevassa miniyhteiskunnassa. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka alussa tunsin kuuluvani enemmän senegalilaiseen porukkaan, mutta leirin edetessä juttelin yhä enemmän suomalaisten kanssa ja tunsin jotenkin muuttuvani taas ”suomalaisemmaksi”. Mielelläni olisin pysynyt koko leirin ajan jossain välitilassa ja ehkä siinä jollain tavalla onnistuinkin, koska vielä loppuajasta jotkut senegalilaiset leiriläiset tulivat sanomaan, että kokivat minut suomalaisista läheisimmäksi ja sain kuulla olevani nyt senegalilainen enkä kuulemma saisi lähteä takaisin Suomeen. Kuitenkin leirin jälkeen jäi jotenkin tunne, että olisin ehkä voinut tehdä vielä enemmän ihmisten integraation ja kielivaikeuksien helpottamiseksi. Loppuajasta aloin myös olla sen verran stressaantunut lähestyvästä Suomeen paluustani, että en pystynyt olemaan ihan täysillä mukana. Joitain pieniä hyviä asioita sain kuitenkin aikaan: pienimuotoista wolofin opetusta, tulkkausapuna toimimista ja Mborossa kangas- ja kenkäostoksilla opastamista. Ja toisaalta kyllä ihmiset ihan itsekin osaavat integroitua, kukin tavallaan.

Leirin päätösseremoniassa tunnelma oli haikea ja kun minua yhtäkkiä pyydettiin puhumaan jotain leiriläisten edessä, en saanut sanottua mitään järkevää, koska tilanne tuli niin yllättäen. Lisäksi olin nukkunut edellisenä yönä vain 3 tuntia enkä muutenkaan ole mikään hyvä yleisön edessä puhuja. Olisin kuitenkin halunnut kiittää kaikkia leirille osallistuneita ja kertoa, miten tärkeä kokemus leiri oli minulle. Erityisesti olisin halunnut huomioida Fatimin ja Ouzinin työpanoksen. Nämä ihmiset koin leirillä kaikkein läheisimmiksi ja lisäksi ihailen heidän kykyään selviytyä vastoinkäymisistä, josta voisin itsekin ottaa mallia.

Ja mitä tulee jatkoaikaan Sénégalissa: se on nyt myönnetty :) Ellei mitään ihmeellistä tapahdu, vietän täällä siis vielä seuraavat 2,5 kuukautta. Suomeen paluu ei vain vielä tuntunut hyvältä ajatukselta, joten onneksi tällainen jatkomahdollisuus tarjoutui. Jatkopäätökseni jälkeen olen ehtinyt jo välillä muuttaa mieltänikin erinäisten vastoinkäymisten takia, mutta en nyt kuitenkaan vielä heitä hanskoja tiskiin. Muiden suomalaisten leiriläisten lähdettyä edessä on tavallaan taas uusi sopeutumisjakso, mutta homma katsotaan loppuun asti ja Suomeen ehtii myöhemminkin. Matti Johannes Koivun sanoin: ”Kiitokset kaikille, me muutamme toiselle maanosalle...” :).

P.S. Leiristä julkaistiin 5 sivun mittainen, toimittaja Niina Pitkäsen kirjoittama artikkeli Satakunnan Kansassa muutama viikko sitten sunnuntaina, olisikohan ollut 9.8. tai 16.8.