Kemian teollisuutta, mehiläisiä, pienviljelystä ja vaarallista venematkailua

Taas on melkein kaksi viikkoa vierähtänyt ihan siivillä. Vähän liian pitkä tauko blogin pitämiseen, koska siinä ajassa ehtii jo tapahtua aika monenlaista. Sénégalissa on muun muassa pidetty paljon poliittista keskustelua herättäneet kunnallisvaalit - minä taas olen ostanut jääkaapin, osallistunut islamilaiseen nimenantojuhlaan, sairastanut pienen vatsataudin ja käynyt ensimmäistä kertaa tanssiharkoissa ;)

Näiden kuluneiden viikkojen aikana olen myös tutustunut lähemmin muutamiin senegalilaisiin elinkeinoihin: kemian teollisuuteen, mehiläistarhaan ja maanviljelykseen. Näistä ensiksi mainittu on yksi Sénégalin tärkeimmistä elinkeinoista. Les Industries Chimiques du Sénégal (ICS) työllistää paljon ihmisiä kolmella suurella tehtaallaan, joista yksi on pääkaupunki Dakarissa ja kaksi Mboron lähistöllä. Näistä lähimmällä kävin vajaat kaksi viikkoa sitten vierailemassa. Tällä lähitehtaalla ollaan erikoistuttu kemiallisten happojen tuottamiseen ja käsittelyyn; hieman kauempana olevalla tehtaalla taas louhitaan fosfaattia kaivoksissa.

Jos olen ranskankielen taidoiltani oikein ymmärtänyt, fosfaattia ja rikkiä yhdistämällä tuotetaan rikkihappoa, jota voidaan sitten taas käyttää moniin tarkoituksiin. Valitettavasti rikkihappoa ja muita kemiallisia jätteitä päätyy jonkin verran myös mereen, jossa ne aiheuttavat kalojen ja muiden eliöiden kuolemista ja saastuttavat vettä. Rikkihapon lisäksi tehtailla tuotetaan myös muita happoja eikä niiden hengittäminen ole työntekijöille kovinkaan terveellistä - en tosin ole saanut varmaa faktatietoa työolosuhteista, ainoastaan kuullut joidenkin tehtailla työskennelleiden ja vierailleiden mielipiteitä asiasta. Epäkohdista huolimatta fosfaatti on yksi Sénégalin tärkeimmistä vientituotteista ja tehtaat tuovat paljon työpaikkoja sinne, missä niitä muuten on aika heikosti. Kuulemani mukaan kaikki ICS:n tehtaat ovat siirtyneet intialaisomistukseen ja sen jälkeen niillä on käynnistetty jonkinlaisia ympäristöohjelmia; toivottavasti myös työntekijöiden oloihin on alettu kiinnittää enemmän huomiota.

Pienimuotoisempina ja todennäköisesti ympäristön kannalta suotuisampina elinkeinoina olen tutustunut mikrolainan voimin käynnistettyyn mehiläistarhaan ja omatoimiseen pienviljelystilaan. Mehiläistilalla työskentelee kolme henkilöä ja autonkuljettaja. Työ on melko rankkaa, koska mehiläiset ovat erittäin aggressiivisia kun niitä häiritään, minkä sain todeta vieraillessani tilalla. Hunajan keruu mehiläisten laatikoista tapahtuukin siksi vasta pimeän tultua, kun viereisellä tiellä ei enää liiku paljon ihmisiä. Sain vierailullani otettua mehiläisistä nopeasti muutamia kuvia, eivätkä ne suojavarustuksen läpi päässeet pistämään, mutta kyllä ne joka puolelle vaatteiden ja suojamaskin ympärille tulivat kiinni. Käsittääkseni mehiläiset tuottavat ihan kiitettävän hyvin hunajaa myytäväksi ja näin ollen elinkeino on menestynyt kohtuullisesti. Mehiläiset myös tuottavat paremmin silloin, kun ympäristö on puhdas, mikä kannustaa huolehtimaan ympäristön siisteydestä.

Myös vierailu paikallisella pienviljelystilalla oli mielenkiintoinen. Tilan omistaja Alioun on viljellyt maata vuosikausia kohtalaisen menestyksekkäästi siitä huolimatta, että maaperä on erittäin kuivaa. Hän on metsittänyt aavikoitumisen uhkaamaa ympäristöä itse kanadalaisilla filau-puilla, jotka ovat juurtuneet hyvin ja estävät hiekkaa leviämästä kasvimaan päälle. Puita ei istuteta hajanaisesti ympäriinsä, vaan ensin melko tiiviisti yhteen paikkaan ja kun puut ovat juurtuneet, tehdään sama viereiselle alueelle. Näin kastelu on helpompaa ja puilla on paremmat mahdollisuudet jäädä henkiin. Kasvimaa on myös täytynyt suojata verkoin, jotta vuohet eivät pääse syömään kasveja. Verkkojen tilalle on tarkoitus kasvattaa piikkipensaista luonnonmukaisempi aita, joka myös suojaa kasveja paremmin kuin verkot. Toisin kuin useilla muilla senegalilaisilla tiloilla, Aliounin tilalla käytetään kemiallisten lannoitteiden sijaan myös luonnonmukaisempia lannoitteita, kuten lantaa ja kompostimultaa.

Kaikesta huolimatta työtilanne ainakin täällä Mboron alueella, kuten todennäköisesti myös muualla Sénégalissa ja Afrikassa yleensäkin on aika heikko. Ihmiset työskentelevät osa-aikaisesti ja joutuvat usein itse työllistämään itsensä tai työskentelemään vapaaehtoisina ilman palkkaa, kuten monet työkavereistani. Vaikka osa ihmisistä on erittäin tyytyväisiä elämäänsä täällä, Sénégal on merellisen sijaintinsa vuoksi nykyään yksi niistä Afrikan maista, joiden kautta lähdetään työn ja taloudellisesti turvatumman elämän perässä hengenvaarallisille venematkoille kohti Kanarian saarta ja Eurooppaa. Matka pitkissä, kapeissa ja täpötäysissä puuveneissä hurjien aaltojen keskellä on pitkä ja vaarallinen. Myös Mborosta on ihmisiä lähtenyt tälle matkalle, enkä tiedä kuinka moni on siitä on selvinnyt; joitakin myös tullut takaisin, kun elämä Euroopassa ei olekaan ihan vastannut odotuksia.

Vaikka olinkin jo tästä ilmiöstä tietoinen, järkytyin silti, kun yksi työkavereistani, Assane ”Oua” Samb, kertoi myös suunnitelleensa lähtöä. Oli kauheaa ajatella omaa kaveriaan matkustamassa yhdessä noista veneistä kohti Eurooppaa, jossa olisi mahdollisesti edessä valitettavasti vielä lisää haasteita, kuten pimeisiin töihin ajautuminen. Onneksi Oua ei tainnut olla aivan vakavissaan eivätkä kaikki täällä suinkaan kaipaa Eurooppaan, koska elämä täällä on monella tavalla onnellista. Mielestäni Euroopalla olisi kuitenkin varaa vastaanottaa enemmän innokkaita työntekijöitä täältä varsinkin eurooppalaisen väestön ikääntyessä; toisaalta olisi hyvä jos työtilanne myös Afrikassa kohentuisi eikä ihmisten olisi pakko muuttaa työn perässä eroon sukulaisistaan, ystävistään ja kotiseudustaan.