Paluu Suomeen

En ollut oikeastaan suunnitellut enää Suomeen palattuani jatkavani blogini pitämistä, mutta ajattelin nyt kirjoittaa vielä pienen jutun niillekin lukijoille, jotka eivät ole vielä kuulleet paluustani. Olen siis nyt ollut taas Suomen maaperällä jo melkein kaksi kuukautta ja aika on tavallaan mennyt todella nopeasti, mutta toisaalta tuntuu kuin olisin ollut täällä jo ikuisuuden.

Sopeutuminen takaisin tänne on sujunut yllättävän kivuttomasti, koska olin etukäteen kuullut, että paluu voi olla jopa suurempi kulttuurishokki kuin lähteminen uuteen maahan. Paluuni jälkeen olen tavannut Suomeen jääneitä ystäviäni, nauttinut ruokavalikoiman monipuolisuudesta ja siitä, että Helsingissä on kerrankin kunnon luminen talvi. Kuten Kepassa pidetyssä palanneiden vapaaehtoisten tapaamisessa todettiin, paluun jälkeen oli ehkä meneillään jonkinlainen kuherruskuukausi oman kotimaan kanssa, mutta senkin jälkeen on edelleen ollut enemmän hyviä päiviä kuin huonoja. Myös uniongelmani ovat tältä erää historiaa ja olen nukkunut kuin tukki lähes joka yö siitä lähtien, kun saavuin Suomeen.

Noin kuukausi sitten aloin myös etsimään töitä, mikä onkin osoittautunut melko haastavaksi hommaksi näillä työttömyysasteilla ja hakijamäärillä. Aluksi hain töihin erilaisiin kiinnostaviin järjestöihin - maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyvään projektiin, erääseen luonnonsuojeluprojektiin ja SPR:n varainkeruukampanjan koordinointiin - mutta sittemmin hakuehtoja on ollut syytä laajentaa. Ihanteellista olisi, jos pääsisin hyödyntämään viestintätaitojani ja kansainvälistä työkokemustani, mutta toisaalta olen ennenkin viihtynyt myös asiakaspalveluhommissa. Pidän edelleen yhteyttä Senegaliin lähes päivittäin ja tarkoitukseni on palata sinne todennäköisesti viimeistään kesän lopulla, riippuen hieman työtilanteestani. Yhteydenpito on varmasti myös suurelta osin estänyt vaipumasta alakuloon.

Woomal-hankkeen tilaan suhtaudun varovaisen optimistisesti, koska perusta hankkeelle on saatu luotua tämän ensimmäisen vuoden aikana: toimintakeskukset on kunnostettu, henkilökunta ja ympäristökasvatustilaisuuksien vetäjät koulutettu, mikroluottokassat perustettu ja ympäristökasvatusta on järjestetty pitkin syksyä. Nyt pitäisi vielä saada käyttöön virallinen ympäristökasvatusmateriaali, jotta tilaisuuksia olisi helpompi vetää saman kaavan mukaan eikä jokaisen vetäjän tarvitsisi suunnitella niitä erikseen. Myös mikroluottojen myöntämisehdot kaipaisivat täsmennystä ja hankkeen koordinointi vahvistusta. Näihin asioihin saadaan kuitenkin luultavasti piakkoin korjausta esim. hankkeenseurantamatkan ansiosta ja asiat ovat etenemässä hyvään suuntaan paikallisten toimijoiden ansiosta. Vielä on kaksi vuotta aikaa saada asiat rullaamaan ihanteellisesti tulosten saavuttamiseksi ja ympäristön tilan kohentamiseksi.

Poissa ollessani lähipiirissäni tapahtui yllättävän paljon muutoksia tai ehkä muutoksiin vain kiinnitti enemmän huomiota, kun oli itse poissa Suomen kuvioista lähes vuoden. Ystäviäni on tullut raskaaksi ja eronnut, on ostettu asuntoja ja aloitettu tauolla olleita opintoja, ja tämä kaikki melko yllättäen. Omassa elämässäni asuminen Senegalissa oli toki myös erittäin suuri ja ehkä kauaskantoinenkin muutos. Lähtiessäni olin tosin odottanut muuttuvani jotenkin radikaalimmin ihmisenä ja palattuani takaisin en kokenutkaan muuttuneeni niin kovin paljon. Käsitykseni "kehitysmaista" on kuitenkin ehdottomasti avartunut ja muuttunut myös positiivisemmaksi nähtyäni omin silmin, että median länsimaissa välittämä hieman skandaalihakuinen ja hyvin kapea-alainen kuva Afrikan maista ei ainakaan Senegalissa vastannut todellisuutta. Myös jonkinasteista hienosäätöä omassa itsessäni tuntuu tapahtuneen, koska kokemukseni Senegalissa ovat varmasti jollain tavalla muokanneet minua. Olen tällä hetkellä tyytyväisempi elämääni kuin ennen lähtöäni Senegaliin ja se on hyvä merkki. Myös itse matkan aikana tunsin kaikista kommelluksista huolimatta ja ehkä myös niiden ansiosta olevani jotenkin enemmän elossa. Ja siihen kai tässä elämässä tulisikin pyrkiä.

Kiireisiä aikoja, unettomia öitä

Woomal-hankkeen alkuaikojen rauhallinen työtahti on syksyn kuluessa vaihtunut kiireiseksi ja blogini on sen seurauksena ruvennut viettämään jatkuvaa hiljaiseloa. Ympäristökasvatustilaisuuksien järjestämisen, raporttien kirjoittamisen, pienten käännöstöiden ja erilaisten suunnittelu- ja yhteydenpitotehtävien lisäksi yksi tärkeimmistä tehtävistäni viime aikoina oli avustaminen Suomen Partiolaisia varten tekeillä olevan Woomal-DVD:n kuvauksissa täällä Mborossa ja pääkaupunki Dakarissa. Käytännön asioiden järjestämisen lisäksi toimin kuvausryhmän tulkkina reissun ajan, mikä oli toisaalta antoisaa ja mielenkiintoista, toisaalta taas aika rankkaa päivien venyessä pitkiksi. Pienen koordinaatiotiimin jäsenenä olen muutenkin tuntenut usein tarpeelliseksi paiskia töitä myös myöhään iltaan ja välillä viikonloppuisinkin.

Kuinka yllättävää, että tämä on vaatinut veronsa: stressitaso alkoi kummasti nousta, enää ei jäänyt aikaa rennolle jutustelulle työpäivien lomassa ja muutamaan viikkoon en ole nukkunut hyvin kuin parina yönä, vaikka olisinkin mennyt sänkyyn hyvissä ajoin. Nyt olen sitten yrittänyt pitää huolta riittävästä vapaa-ajasta, mutta tahdin hiljentäminen ei tapahdu hetkessä, vaan sekin vaatii näköjään totuttelua. Kohennusta alkaa kaivata myös mielialani, koska jatkuva valvominen alkaa pikkuhiljaa syödä miestä (tai naista). Yksin en myöskään voi saada projektin suhteen ihmeitä aikaan, voin vain tehdä oman osani. Lisäksi olennainen osa tätä Kepa ry:n vaihto-ohjelmaa on työnteon ohella olla osallisena toisen kulttuurin arjessa: minulla on siis myös oikeus yhteiseen hengailuun työkavereideni kanssa sen sijaan että eristäytyisin täysin oman tietokoneeni maailmaan. Kenellekään ei ole eduksi jos vietän loppuaikani täällä stressin kourissa – mikä on sinänsä ironista, koska useinhan ihmiset tulevat Afrikan maihin etsimään rentoa elämänmenoa...

Täytyy kyllä myöntää, että osasyynä tähän hermoiluun on lähestyvä Suomeen paluuni. Oleskeluajan pidennystä on haettu vielä viimeisen kerran 16.12. asti eli jouluksi olisi tarkoitus tulla kotiin: se tuntui parhaalta ajankohdalta, vaikka en vieläkään ole ihan varma paluuhalukkuudestani. Paluuta on vaikea edes hahmottaa, koska tuntuu että olen asunut ja elänyt täällä jo ikuisuuden. Kaikenlaisia kommelluksia on tullut koettua, mutta niin myös hyviä aikoja. Muistelen haikeudella viime kevään aamuja, jolloin lähdimme aina kämppäkaverini Zalen kanssa samaa matkaa töihin, usein kävellen, ja samalla juttelimme kaikesta mahdollisesta. Silloin olimme parhaita kavereita, mutta nyt välimme ovat harmi kyllä jostain syystä hieman etääntyneet. Paluumatkat töistä kotiin kävelin vuorostani usein Zalen tyttöystävän, belgialaisen vapaaehtoistyöntekijä Christinen kanssa, jonka ystävyys oli minulle erityisen merkityksellistä reissuni alkuvaiheessa ja on jatkunut näihin päiviin asti. Pari kuukautta sitten syyskuussa Chris palasi kotimaahansa Belgiaan, tullakseen takaisin taas tammi-helmikuussa, jolloin en kuitenkaan itse enää ole maisemissa.

Olen siis reissuni aikana saanut tutustua moniin ihaniin ja mielenkiintoisiin ihmisiin: rentoon baifal-uskonlahkoon kuuluvaan Babacariin, jonka hyväntuuliselle jutustelulle ei meinannut iltamyöhällä tulla loppua, CIFOPin vartijaan Moussa Poliin joka puhuu ranskaa monta kertaa huonommin kuin minä ja nauraa päälle katketakseen, kämppäkavereihini Chef Ndouriin, Pape Niangiin ja Papelayehin, leppoisaan mutta ovelalla tavalla hauskaan Ousmane ”Jazz” Diaziin, työpaikkani keittiön Fatou Diaan ja Mbayangiin, Woomal-kollegaani Issa Sowhun, Diengin sisaruksiin Mamiin ja Ndeye Pendaan, poikaystävääni Ouziniin ja hänen ihanaan perheeseensä, Woomal-leirin porukasta erityisesti Fatimiin ja hassuun Abdou ”lavre-givre” Falliin, joka myös paljastui ”näkymättömäksi ystäväkseni” samannimisessä leikissä sekä Inond'action leirin Niangaan ja Naffiin. Syksyn aikana kuvioihin on ilmaantunut myös kolme uutta vapaaehtoistyöntekijää: luxembourgilainen Isabelle ja ranskalainen Nabila Mboroon, suomalainen Niina Dakariin - eivät kylläkään samaan projektiin.

Parhaita muistojani täällä ovatkin olleet yhdessäolo ja arjen pienet hyvät hetket: pitkät keskustelut yömyöhälle teetä juoden, nukahtaminen yhdessä leffan ääreen, maantiellä kiitäminen täpötäydessä pimeässä bussissa Etelä-Senegalin Koldaan, mopokyyti Niakharin kylästä Bambeyhin luonnon ollessa sadekauden jäljiltä vihreimmillään, Saint-Louis'in ihanan värikäs vaikkakin kolonialistinen arkkitehtuuri, yhteiset kokkaushetket asuntolan käytävässä, jättimäisten simpukan kuorten kerääminen rannalta Warangin pikkukylässä, kelluminen Atlantin valtameressä ilman huolen häivää, paaston ja synttärikakkujen jakaminen sekä aamuiset kahvihetket. Työn puolesta mieleenpainuvimpia hetkiä ovat olleet suurissa ympäristövalistustapahtumissa yleisön edessä mikrofoniin puhuminen ranskaksi ja vielä niin, että olen saanut sanottavani sanottua, mihin en olisi ikinä uskonut pystyväni ja pystyin kuitenkin.

Monenlaisia aikoja on siis tullut koettua: hiljaisia ja kiireisiä, synkeitä ja valoisia. Täällä on eletty isojen hämähäkkien aika, muhkeiden koppakuoriaisten aika, tuntemattomien sadekauden ötököiden aika, sammakoiden aika ja viimeisimpänä heinäsirkkojen ja rukoilijasirkkojen aika. Mandariinien aika, mangojen aika, vesimelonien aika ja maapähkinöiden aika. Nyt ilmojen viiletessä ötökät ovat lähes kaikonneet ja Mboron torilta on vaikea löytää hedelmiä. Jäikö jäljelle siis vain unettomuus ja stressi epävarmasta tulevaisuudesta? Toivottavasti ei sentään – seuraavat hyvät ajat voivat olla jo ihan kulman takana. Mandariinit tekevät taas tuloaan ja ympyrä sulkeutuu... Tähtitaivaskin tuntuu loistavan kirpeän kylminä öinä lohduttavaa valoaan kirkkaampana kuin koskaan. Kulkurin iltatähti.

Dakar veden vallassa

Sadekausi on Senegalissa edelleen enemmän tai vähemmän vauhdissa. Vesi kerääntyy maassa valtaviksi lammikoiksi, jotka paikoittain haihtuvat nopeastikin auringon kuumuudessa ja imeytyvät sopivanlaatuiseen maaperään. Näin ei kuitenkaan käy kaikkialla: mm. pääkaupunki Dakarissa kärsitään edelleen viimevuotisten sateiden aiheuttamista vahingoista, minkä päälle tulevat tämän vuoden sateet. Dakarin vesiongelmat aiheutuvat lähinnä puutteellisesti viemäröinnistä ja siitä, että ihmiset ovat kaatopaikkojen väheisyyden vuoksi haudanneet roskia maahan, jolloin maaperä ei enää ime vettä entiseen malliin. Tämän seurauksena myös rakennusten sisälle on tulvinut vettä, jota voi olla lattialla 30 cm tai enemmänkin, jo edellisestä sadekaudesta lähtien. Talojen asukkaat eivät kuitenkaan välttämättä ole löytäneet toista väliaikaista asuinpaikkaa tai eivät ole halunneet hylätä kotiaan, joten asunnoissa on vedestä huolimatta jatkettu asumista. Tämä on luonnollisesti melko epämukavaa ja myös terveydelle haitallista, mm. siksi että vesi houkuttaa paikalle malariasääsket eivätkä vessat toimi asianmukaisesti. Kyseessä on lähinnä tiettyjen Dakarin kortteleiden ongelma, tosin samaa ilmiötä esiintyy myös Saint-Louis'ssä, Mbourissa, Kaolackissa ja Thiesissä. Mborossa ongelmilta on vältytty, koska maaperä imee vettä kohtalaisen hyvin.

Dakarin tilannetta ovat koettaneet korjata mm. Senegalin partiolaiset, jotka siirsivät noin 400 lasta ja nuorta Dakarista tänne Mboron CIFOPiin leirille ja yrittivät samaan aikaan saada kodeissa lainehtivaa vettä aisoihin. Helppoa se ei ollut, koska vaikka veden saisikin pumpattua kokonaan ulos, sille on hankala löytää sijoituspaikkaa. Käytännössä vettä pumpattiin ulos asunnoista palomiesten avustuksella 65 partiolaisen voimin ja ohjattiin pois asuinpaikkojen läheisyydestä tiehen kaivettuja ojia pitkin. Mboron leirillä partiolaiset järjestivät kodeistaan eroon joutuneille 3-15-vuotiaille lapsille ja nuorille kaikenlaista ohjelmaa, kuten taidetyöpajoja, itämaisia taistelulajeja ja reportaasien tekemistä sekä huolehtivat heidän vaate- ja ruokahuollostaan. Mboron leiri kesti yhteensä kolme viikkoa, Dakarin kotien auttamiseksi suunnattu työleiri kutistui resurssien puutteessa vain viikkoon.

Leirin viimeistä päivää vietettiin toissapäivänä ja kaikki leiriläiset ovat nyt palanneet koteihinsa – CIFOP on taas tyhjentynyt. Kyyneliä nähtiin sekä leirin alussa että lopussa: alussa lähinnä koti-ikävän takia ja siksi, että osa lapsista ei ikinä ollut yöpynyt luonnon keskellä, lopussa taas uusista ystävistä ja leirin tunnelmasta luopuminen oli joillekin liikaa. Suuri osa lapsista jaksoi kuitenkin olla iloisia yhdessä vietetystä ajasta ja toisaalta tulevasta kotiväkensä jälleennäkemisestä. Myös osa leirin vastuuhenkilöistä lopetti leirin haikeissa tunnelmissa, osa oli lähinnä helpottuneita päästessään vihdoin hengähtämään kaiken touhuamisen jälkeen. Surullista lasten kotiinpaluussa on se, että kaikkien koteja ei ole pystytty pelastamaan veden vallasta. Partiolaisten lisäksi myös Punainen Risti on ilmaissut kiinnostuksensa auttaa Dakarin vesiongelmassa. Koska ongelmalla on tapana toistua vuosittain, ainoa kestävä ratkaisu olisi Dakarin viemäröintijärjestelmän kehittäminen toimivaksi. Kunnan ja valtion kapasiteetti ja motivaatio ongelman ratkaisemiseksi tuntuu kuitenkin olevan melko rajallista.

Toim. huom. 2.10.: Sain itse asiassa eilen kuulla, että sadekausi alkaa ainakin täällä Mboron ja Dakarin alueella jo lähestyä loppuaan, mikä tarkoittaa sitä, että sateet lähtevät, kuumuus jää ;) Ja kuumuushan siis pahenee, kun ei ole enää viilentäviä sateita. Toivon mukaan myös lämpötila siitä pikkuhiljaa tippuu...

Ramadan

Senegalissa kuten muuallakin islamilaisessa maailmassa eletään nyt ramadanin aikaa, joka alkoi tänä vuonna 22.8. ja päättyy 21.9. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että auringonnoususta auringonlaskuun asti paastotaan eli ei syödä, tupakoida tai juoda edes vettä. Valoisaan aikaan ei myöskään harrasteta seksiä, yöaikaankin se on sallittua vain naimisissa oleville pareille – kuten kyllä periaatteessa muulloinkin. Lisäksi päivittäiset viisi rukouskertaa ovat tavallista tärkeämmässä asemassa. Ramadanin henkeen kuuluu myös olla erityisen ystävällinen ja anteeksiantavainen muita kohtaan: kuukausi päättyykin korité-juhlaan (Aïd el-Fitr), jolloin sen lisäksi että syödään hyvin, pyydetään myös anteeksi kaikilta ystäviltä ja sukulaisilta mahdollisia vuoden aikana tehtyjä töppäilyjä.

Senegalissa ramadan tuntuu muuttavan melko radikaalisti useimpien muslimien ja jossain määrin myös ei-muslimien elämää – jälkimmäisten elämää mm. siksi, että lounasta ei kovin helpolla ole tarjolla, paitsi jos itse kokkaa. Yleisesti ottaen täällä suhtaudutaan mielestäni uskontoon melko vapaamielisesti eikä tiukkoja sääntöjä ole. Periaatteessa islamin mukaan pitäisi esim. rukoilla viisi kertaa päivässä, mutta monet työkavereistani ja kavereistani eivät vaikuta rukoilevan kuin aamulla ja illalla, enkä siis kovin paljon edes näe rukoilevia ihmisiä. Ramadanin aikaan tämä kuitenkin muuttuu ja koraanin ohjeita noudatetaan tavallista huolellisemmin. Kysymys on ilmeisesti myös siitä, että kun hoitaa ramadanin hyvin, muun ajan vuodesta voi sitten ottaa vähän löysemmin eikä tarvitse olla turhan tarkka. Ramadan on siis tavallaan hyvityskuukausi.

Ramadanin noudattamisessa on myös yksilöllisiä eroja: ihmiset tulkitsevat eri tavalla esim. sitä, minkälainen toiminta on sallittua yöaikaan. Päiväsaikaan vallitseekin sitten melko tiukka linja. On tietysti myös muslimeja, jotka mm. kieltäytyvät paastoamasta, koska se on liian rankkaa, mutta yleensä näin tehdään vain lääkärinmääräyksestä, kuukautisten aikana tai muusta painavammasta syystä. Syömisen suhteen ei pahemmin lipsuta, mutta jos vedenjuontiin tulee pakottava tarve, niin lasillisen voi päivälläkin ottaa.

Normaalisti paastoaminen Senegalissa tarkoittaa, että aamulla viiden aikaan sopii syödä, mutta sen jälkeen seuraavan kerran vasta 19.30. En tiedä miten Suomessa toimitaan esim. jos ramadan sattuu kesäaikaan, jolloin aurinko on taivaalla myöhään yöhön tai talvella, kun valoisa aika on erittäin lyhyt: saako kesällä syödä juuri ollenkaan ja talvella taas aika reippaasti? Paastoamisen opettelu aloitetaan ainakin täällä usein jo pikkulapsi-iässä, jolloin pienet välipalat päivän mittaan ovat kuitenkin sallittuja. Myöhemmin siirrytään pikkuhiljaa oikeaoppiseen paastoamiseen.

Itselleni paastoamisen kestäminen tuntuu melko vaikealta käsittää, koska yleensä en ole muutamaa tuntia enempää ottamatta vesihuikkaa tai syömättä purkkaa tms. Toiset täällä sanovat, ettei paastoaminen ole hankalaa, mutta monien mielestä kyllä on – silti siitä selviydytään. Keinoja nälän- ja janontunteen hälventämiseksi ovat mm. pienten tai suurtenkin askareiden teko, joka vie ajatukset muualle, TV:n katsominen, (hengellisen) musiikin kuuntelu tai rukoilu, myöhään nukkuminen ja lepäily tilaisuuden tullen. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan pysty lepäämään, vaan joidenkin on painettava rankkaa fyysistäkin työtä koko pitkän päivän eikä työpäiviä yleensä lyhennetä.

Oma melko säälittävä versioni ramadanista on syödä aamulla ennen töihin lähtöä noin 8.30 ja seuraavan kerran klo 14-16 aikaan. Pystyn siis olemaan syömättä maksimissaan noin 7h – siinäkin ajassa mieliala usein tippuu melko radikaalisti ja lopulta tekee vain mieli nukkua... En myöskään pysty olemaan juomatta vettä tai syömättä purkkaa edes tuota aikaa. Kevyen lounaan jälkeen pystyn taas jatkamaan omaa ”paastoani” iltaan asti. Vaikka jotkut vapaaehtoistyönkijät täällä ovat noudattaneet paastoa solidaarisuussyistä uskonnosta riippumatta, itse en siis siihen ole ryhtynyt. Solidaarisuutta osoitan lähinnä välttämällä syömistä ja juomista julkisilla paikoilla valoisaan aikaan. Iltaisin klo 19.30 osallistun kyllä mielihyvin ndogou'un, syömättömyyden loppumisen viettoon, vaikken paastonnut olekaan... ;)

Leiri, kiitokset ja jatkoaika

Tarkoitukseni oli julkaista tämä juttu jo heti Woomal-leirin päätyttyä, mutta johtuen sähkö- ja nettikatkoksista, erinäisistä tunnemyllerryksistä, kipeänä olemisesta ja matkajärjestelyistä en saanut juttua nettiin kuin vasta nyt. Joka tapauksessa leiri on nyt ohi ja sekä suomalaiset että senegalilaiset ovat palanneet arkisiin askareisiinsa melko haikeissa tunnelmissa. Loppujen lopuksi olin mukana leirillä koko ajan enkä lähtenytkään työmatkoille, joista oli ollut puhetta, koska katsottiin että integraation helpottamiseksi olisi hyvä jos olisin paikalla koko ajan. Leiri sujui yleisesti ottaen hyvin ja vaikutti siltä, että useimmat olivat tyytyväisiä.

Leiri alkoi siis perjantaina 24.7. ja ensimmäiset neljä päivää vietimme Dakarin viereisessä kaupungissa Rufisquessa tukikohtanamme La maison des Éclaireurs eli ”Partiolaisten koti”. Alkuasettumisen ja seremonioiden jälkeen teimme vierailukäyntejä mm. Afrikan kulttuurihistorian museoon, eräälle Dakarin idyllisimmistä rannoista Ans Bernardiin, Lac Roseen eli vaaleanpunaiselle ”suolajärvelle” ja kilpikonnapuistoon. Tiistaina matka jatkui Mboroon, jossa vietimme noin viisi päivää. Siellä alkoi leirin työosuus: istutimme puuntaimia ja rakensimme CIFOPiin majataloa viiden aamupäivän verran. Iltapäivisin opettelimme mm. soittamaan djembe-rumpuja, kävimme rannalla ja järjestimme jalkapallomatsin. Iltaisin soitettiin djembe-rumpuja ja laulettiin, kuten lähes jatkuvasti myös busseissa matkojen aikana ;) Diourbeliin lähdimme sunnuntaina 2.8. ja vietimme siellä kaksi päivää, joiden aikana järjestimme ympäristöaiheisen kulkueen ja maahanmuuttoaiheisen rastikilpailun. Myös Fimelassa vietimme noin kaksi päivää: istutimme mangrove-puita ja kävimme ajelemassa pirogue-veneillä. Bandian eläinsafarin jälkeen torstaina palasimme Rufisqueen ja vierailimme mm. Dakarin l'Île de Goréen saarella, joka oli aikoinaan yksi orjakaupan keskuksista. Nykyään tämä kaunis saari on melkoinen turistirysä, mutta siellä oleva museo muistuttaa saaren traagisesta historiasta. Leirin viimeisenä päivänä lauantaina 8.8. pidettiin leirin lopetusseremonia, käytiin Dakarin keskustassa ja valmistauduttiin kotiin lähtöä varten.

Itselleni leiri kokonaisuudessaan oli erittäin mielenkiintoinen ja unohtumaton kokemus muun muassa siksi, että asuttuani sekä Suomessa että Sénégalissa sain nyt tilaisuuden elää ikään kuin niiden välimaastossa sijaitsevassa miniyhteiskunnassa. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka alussa tunsin kuuluvani enemmän senegalilaiseen porukkaan, mutta leirin edetessä juttelin yhä enemmän suomalaisten kanssa ja tunsin jotenkin muuttuvani taas ”suomalaisemmaksi”. Mielelläni olisin pysynyt koko leirin ajan jossain välitilassa ja ehkä siinä jollain tavalla onnistuinkin, koska vielä loppuajasta jotkut senegalilaiset leiriläiset tulivat sanomaan, että kokivat minut suomalaisista läheisimmäksi ja sain kuulla olevani nyt senegalilainen enkä kuulemma saisi lähteä takaisin Suomeen. Kuitenkin leirin jälkeen jäi jotenkin tunne, että olisin ehkä voinut tehdä vielä enemmän ihmisten integraation ja kielivaikeuksien helpottamiseksi. Loppuajasta aloin myös olla sen verran stressaantunut lähestyvästä Suomeen paluustani, että en pystynyt olemaan ihan täysillä mukana. Joitain pieniä hyviä asioita sain kuitenkin aikaan: pienimuotoista wolofin opetusta, tulkkausapuna toimimista ja Mborossa kangas- ja kenkäostoksilla opastamista. Ja toisaalta kyllä ihmiset ihan itsekin osaavat integroitua, kukin tavallaan.

Leirin päätösseremoniassa tunnelma oli haikea ja kun minua yhtäkkiä pyydettiin puhumaan jotain leiriläisten edessä, en saanut sanottua mitään järkevää, koska tilanne tuli niin yllättäen. Lisäksi olin nukkunut edellisenä yönä vain 3 tuntia enkä muutenkaan ole mikään hyvä yleisön edessä puhuja. Olisin kuitenkin halunnut kiittää kaikkia leirille osallistuneita ja kertoa, miten tärkeä kokemus leiri oli minulle. Erityisesti olisin halunnut huomioida Fatimin ja Ouzinin työpanoksen. Nämä ihmiset koin leirillä kaikkein läheisimmiksi ja lisäksi ihailen heidän kykyään selviytyä vastoinkäymisistä, josta voisin itsekin ottaa mallia.

Ja mitä tulee jatkoaikaan Sénégalissa: se on nyt myönnetty :) Ellei mitään ihmeellistä tapahdu, vietän täällä siis vielä seuraavat 2,5 kuukautta. Suomeen paluu ei vain vielä tuntunut hyvältä ajatukselta, joten onneksi tällainen jatkomahdollisuus tarjoutui. Jatkopäätökseni jälkeen olen ehtinyt jo välillä muuttaa mieltänikin erinäisten vastoinkäymisten takia, mutta en nyt kuitenkaan vielä heitä hanskoja tiskiin. Muiden suomalaisten leiriläisten lähdettyä edessä on tavallaan taas uusi sopeutumisjakso, mutta homma katsotaan loppuun asti ja Suomeen ehtii myöhemminkin. Matti Johannes Koivun sanoin: ”Kiitokset kaikille, me muutamme toiselle maanosalle...” :).

P.S. Leiristä julkaistiin 5 sivun mittainen, toimittaja Niina Pitkäsen kirjoittama artikkeli Satakunnan Kansassa muutama viikko sitten sunnuntaina, olisikohan ollut 9.8. tai 16.8.

Woomal-hankkeesta, -leiristä ja maailmanparannuksen olemuksesta

Niinhän siinä sitten kävi, että kun lähtö alkaa lähetä, niin vielä tekisi mieli jäädä... Suomeen paluuseeni on nyt alle kuukausi aikaa ja hommia täällä kyllä riittäisi. Viime viikon lopussa järjestettiin kolmen päivän koulutusjakso Woomal-hankkeeseen palkatulle henkilökunnalle itse hankkeeseen ja yleisesti ympäristönsuojeluun liittyen. Paikalla oli henkilökuntaa kaikista hankkeeseen osallistuvista partiolaisten toimintakeskuksista eli Mborosta, Fimelasta, Koldasta, Niakharista ja Diourbelista. Koulutuksessa käytiin läpi hankkeen toimintasuunnitelma kuukausittain jokaisen keskuksen kohdalla, yleisiä ympäristönsuojeluasioita, mikroluottokassan hoitoon liittyviä seikkoja ja hankkeen käytännön toimintaa. Hanke siis vihdoin käynnistyy ja aktiviteetit aloitetaan, harmi vaan että itseni pitäisi alkaa palata Suomeen, juuri kun päästiin asiaan... Kehitysyhteistyöhankkeiden hidas käynnistyminen ei kuitenkaan ole mitenkään epätavallista, vaan se on yleensä hankkeen haastavin vaihe ja siksi myöskään ensimmäisen vapaaehtoisen rooli ei ole siitä helpoimmasta päästä.

Tässä vaiheessa tulee väistämättä mieleen pohtia, onko maailma blogini otsikon mukaan yhtään parantunut täällä oloaikani. Woomal-hankkeella on kieltämättä mahdollisuuksia parantaa maailmaa ympäristön ja ihmisten työllistymisen osalta ja tämän toteuttamiseksi on jo tehty paljon työtä; nyt on edessä käytännön toimintavaihe, jolloin tuloksia voidaan todella saada näkyville. Sekä projektin osalta että omassa elämässäni täällä fiilikseni ovat vaihdelleet reissuni aikana iloisesta toiveikkuudesta synkkiin harmaisiin hetkiin, jolloin tuntuu että mikään ei etene. Tasapainoilu optimismin ja pessimismin välillä on haastavaa enkä vielä ole löytänyt salaisuutta siihen, miten vaakakupin saisi kallistumaan pysyvästi positiivisemman puolelle. Tätäkin kehitysyhteistyötä on siis vielä tehtävänä itseni kanssa... ;) Muuten sanoisin maailmanparannuksesta hieman kliseisesti, että se alkaa usein pienistä asioista, kuten omasta lähipiiristä, josta vaikutus voi sitten yhteistyön voimalla levitä laajemmalle. Sekä yhteistyötä että yksilöllistä panostusta siis tarvitaan. Asiaan uskominen ja tunnetasolla mukanaolo on melko olennaista, jotta kehitystä voisi tapahtua.

Tänään on siitä mielenkiintoinen päivä täällä, että Woomal-leirin valmistelu eli ”pre-camp” alkaa Mborossa kämppäni lähellä CIFOPin koulutuskeskuksen vieressä. Muidenkin maiden partioleirejä on siellä kesän mittaan pidetty ja perjantaina on siis suomalaisten vuoro. Ryhmä saapuu silloin Dakariin ja sieltä ensi tiistaina Mboroon. Vierailuja tehdään myös Diourbelin ja Fimelan kaupungeissa ja leiri päättyy Dakariin. Tämän hetkisten laskelmien mukaan leirille osallistuu 31 suomalaista ja 35 senegalilaista partiolaista. Itse en harmi kyllä taida pystyä olemaan mukana koko aikaa, koska projektiin liittyviä töitä ei voi pistää tauolle ja näin ollen matkustan ensi viikon alussa hoitamaan projektin käytännön järjestelyitä Diourbeliin ja Niakhariin sekä viikon lopussa mahdollisesti uudestaan jopa kauas Etelä-Sénégalin Koldaan. Toimintaa on siis tiedossa loppuajalleni täällä melko reippaanlaisesti, mikä on hyvä, kunhan vaan ehtii välillä levähtääkin... Nettiyhteyksistä ei reissujen aikana ole takuita, mutta palaan blogini ääreen taas tilaisuuden tullen :)

Tilannekatsaus

Kesän edetessä ilmat täällä ovat alkaneet käydä aika hiostaviksi ja Mborossakin pyöritään nykyään lähes päivittäin 30 asteen kieppeillä. Sateita ei Mborossa vielä ole ollut kunnolla kuin yhden kerran, vaikka nyt aletaan jo virallisesti olla sadekaudessa. Usein sanotaan, että kuumalla ilmalla ruokahalukin vähenee, mutta itse olen sen sijaan huomannut saavani äkillisiä makeanhimokohtauksia, vaikka voi olla että oikeasti olisin vaan kylmän veden tarpeessa. Vastoin ennakko-odotuksiani en siis todellakaan ole laihtunut täällä, vaan pikemminkin lihonut... Suurin syy tähän on varmasti liikunnan puute: pitkien työpäivien jälkeen ei yleensä enää riitä paljonkaan energiaa liikunnan harrastamiseen ja kuumalla ilmalla ei meinaisi jaksaa enää kävellä edes työmatkoja. Yleisesti ottaen täällä myös mieluummin liikutaan autolla kuin jalkaisin, joten kyydin tarjoajiakin riittää. Myös ruokavalioni on täällä on aika erilainen kuin Suomessa: vihanneksia tulee syötyä vähemmän ja täysin valkoista leipää taas enemmän. Niin ja tosiaan myös radikaalisti lisääntyneellä sokerinkulutuksella voi olla osansa asiaan ;) Senegalilaiseen maustekahviin ja teehen laitetaan perinteisesti paljon sokeria, virvoitusjuomista on harvoin tarjolla light-versiota ja siihen päälle sitten vielä keksit tai muut makeapalat... Terveellisempänä lisänä ruokavaliooni ovat ilmestyneet mangot, joiden sesonkiaika on juuri meneillään.

Reissustani täällä ei enää ole kovinkaan paljon jäljellä, enää reilut 5 viikkoa. Aika on puolivälin jälkeen alkanut kulua todella nopeasti ja nyt alkaa tuntua, että mielellään ottaisi vähän jatkoaikaa, kun hanke alkaa vihdoinkin kunnolla käynnistyä ja vielä olisi paljon asioita, joita haluaisi täällä tehdä – vaikka toisaalta paljon on jo tullut nähtyä ja koettuakin :) Sopeutuminen paikalliseen elämäntyyliin on ollut vaiherikasta: välillä tuntuu, että on kuin kotonaan, välillä taas että on vieläkin ihan pihalla. Työpaikalla ja tuttujen kavereiden kanssa on luonnollisesti kotoisampi olo, samoin pääkaupunki Dakarissa, koska koen itseni kuitenkin melko kaupunki-ihmiseksi lähes koko ikäni Helsingissä asuneena. Siksi esim. Mboron markkinoilla käynti ja ostosten teko siellä saattaa edelleen olla hieman outo kokemus, kun on tottunut että kaiken tarvitsemansa löytää yhdestä kaupasta ja ostokset saa itse poimia hyllyiltä. Sopeutumisen tunne riippuu tilanteen ja seuran lisäksi ehdottomasti myös yleisestä mielialasta.

Alle kolmen viikon päästä saankin sitten pitkästä aikaa puhua suomea oikein kunnolla, kun ryhmä suomalaisia partiolaisia saapuu Senegaliin Woomal-leiriä varten. Sen jälkeen kaksi viikkoa kuluu leirin merkeissä ja sitten onkin enää 10 päivää aikaa jäljellä täällä ennen suunniteltua kotiinpaluupäivääni, ellen nyt sitten jää tänne vielä hetkeksi lomailemaan töiden loputtua... Lähtöni jälkeen hanke jatkuu ja on toivottavasti siinä vaiheessa jo erittäin elinvoimainen. Itse toivon tänä loppuaikani täällä pystyväni olemaan mahdollisimman paljon hyödyksi hankkeelle ja pääseväni osallistumaan ympäristökasvatustilaisuuksiin ja ympäristön hyväksi tehtäviin aktiviteetteihin. Toivon myös ystävystyväni vielä paremmin työkavereideni kanssa, mihin kyllä riittää tilaisuuksia, jos vaan haluaa. Olen myös silloin tällöin alkanut osallistua työpaikkani ravintolan ruoanlaittoon ja ehkä siis opin vielä ennen lähtöäni kokkaamaan senegalilaisittain. Matkusteltua on jo tullut aika paljon eli siihen ei enää taida olla tarvetta: sekä Etelä- että Pohjois-Sénégalissa on tullut käytyä. Jotain konkreettista, kuten paikallisia taide-esineitä, haluaisin myös viedä mukanani Suomeen valokuvien ja muistojen lisäksi. Vaikka voihan olla, ettei tämä jää viimeiseksi Sénégalin reissukseni, saa nähdä miten elämä kuljettaa... :)